Kuuliaisuus ja nöyryys ovat korkealle arvostettuja ihanteita vanhoillislestadiolaisuudessa. Nöyryyttä ja kuuliaisuutta pitää osoittaa nimenomaan seurakunnalle, jonka katsotaan omistavan Pyhän Hengen ja sitä kautta puhuvan erehtymättömästi Jumalan sanaa.
Tätä perustellaan Raamatun kehoituksella kuunnella mitä Henki seurakunnalle puhuu. Samalla kuitenkin unohtuu se, että Raamattu ei suinkaan väitä että seurakunta aina olisi Pyhän Hengen ohjaama tai että kaikki seurakuntien nimissä puhuttu olisi Pyhän Hengen puhetta.
Monesti puhujia pidetään liikkeen suurimpina vallankäyttäjinä. Kuitenkin puhujatkin ovat seurakunnalle alisteisia. Heidän on oltava nöyriä ja kuuliaisia seurakunnalle, jonka katsotaan edustavan Jumalaa. Muuten uhkaa puhujan tehtävistä "vapauttaminen" ja serurakunnan ojennettavaksi joutuminen.
Jopa liikkeen oppi-isät alistetaan seurakunnan ehdottomalle totuudelle. Moni on varmasti minun laillani törmännyt siihen, että Lutherin opetukset ovat usein rajusti ristiriidassa vanhoillislestadiolaisten opetusten kanssa. Moni on törmännyt varmasti myös siihen selitykseen tälle ristiriitaisuudelle, että "Lutherkin oli vain erehtyväinen ihminen".
Tämän toteamuksen sai Ed Suominenkin kuulla jouduttuaan seurakunnan vanhimpien puhutteluun kirjansa ensimmäisen version tiimoilta. Suominen myönsi, että Luther todellakin on vain erehtyväinen ihminen. Samalla hän kuitenkin lisäsi: "Aivan niin kuin mekin, minä ja te kaikki." Seurakunnan kanta ei voita Lutherin kantaa siksi että Luther on vain erehtyväinen, sillä niin on seurakuntakin.
Suominen esittää kirjan luvussa 4.2.6 useita lainauksia vanhoillislestadiolaisuuden virallisista julkaisuista ja yleisistä saarnoista, joissa korostetaan kuuliaisuutta ja väheksytään ihmisen omaatuntoa ja omaa ajattelua. Tällainen opetus on omiaan tuhoamaan ihmisen oman moraalisen äänen, omantunnon äänen.
Eräs lainauksista sanoo suoraan, että uskovaiset haluavat olla kuuliaiaisia vaikka eivät ymmärtäisikään miksi joku asia on syntiä, ja että kuuliaisuus Jumalan sanan lisäksi seurakunnan äänelle on tärkeää silloinkin kun omatuntomme sanoisi toisin.
Toinen lainaus kertoo, että ”Uskon kautta ymmärrämme hylätä henkilökohtaisen ymmärryksen ja ajattelun silloin kun se on ristiriidassa Jumalan valtakunnan Pyhän Hengen kanssa. Jumalan valtakunnassa meiIlä on yhteinen ymmärrys ja yksi henki kuten Jumalan elävässä seurakunnassa pitää olla."
Suominen lainaa myös vertailun vuoksi Jehovan todistajien ajatuksia, jotka muistuttavat hyvin pitkälle vanhoillislestadiolaisuuden opetuksia oman ajattelun ja omantunnon kuulemisen turmiollisuudesta.
Jehovalaisuudesta eronneen Diane Wilsonin mukaan jehovalaisuudessa "ihmisiä vaaditaan aivan liian usein hyväksymään sokeasti ja dogmaattisesti kaikki yhteisön opetukset ja lopettamaan järkeily, mitä yhteisö ikinä opettaakin. He painottavat, että yksilön pohdinta on inhimillistä pohdintaa mutta Vartiotornin pohdinta on Jumalan pohdintaa. Jos ei usko sokeasti kaikkea opetusta, oli se miten hullua tahansa, yksilön usko ja hengellisyys joutuu usein mitätöidyksi vaikka hänen kysymyksensä olisivat vilpittömiäkin. Niin opitaan että kysymyksiä ei tule esittää."
Vanhoillislestadiolaisuudessa omatunto usein selitetäänkin ruotsin kielen sanan samvete tai englannin kielen sanan conscience kautta yhteistunnoksi, eli yhdessä tietämiseksi seurakunnan kanssa. Valitettavasti seurakuntakin voi erehtyä ja on usein erehtynytkin, kuten mikä tahansa ihmisjoukko. Seurakunnan kannan asettaminen omantunnon edelle ja omantunnon äänen vaientaminen hirvittää ainakin minua, kun tiedän kuinka paljon maailmanhistoriassa on tehty pahaa kun ihmiset ovat omantunnon kuuntelemisen sijaan menneet kaikkitietäväksi tai erehtymättömäksi luullun joukon mukana.
Suominen toteaa, että ei ole helppoa asettua poikkiteloin joukon kanssa, joka väittää edustavansa Jumalan valtakuntaa maan päällä. Lisäisin tähän, että erityisen vaikeaa se on kun on lapsesta asti kasvanut uskomaan sokeasti siihen, että liike todellakin on Jumalan valtakunta.
On aika paradoksaalista, että vedotessaan kuuliaisuuteen seurakuntaa kohtaan moni uskonnollinen liike samalla tuomitsee liikkeen oppi-isien ja perustajien toimintatavan. Hehän ovat usein olleet juuri kapinallisia omassa seurakunnassaan, eivätkä ole suostuneet kuuliaisuuteen. Jeesus, Luther ja Lestadius eivät tee poikkeusta tästä säännöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti