Kammottava Vanha Testamentti

Kun Suominen luki Raamatun läpikotaisin, hän huomasi saman asian kuin minä olen huomannut: Vanhassa Testamentissa on välillä aivan kammottavaa tekstiä. Tappamista, raiskaamista, silpomista ja muuta sellaista - Jumalan nimissä luonnollisesti. Vanhan Testamentin Jumala itsekin vaikuttaa olevan epästabiilimpi isä: Hän saa välillä raivokohtauksia ja uhkaa tappaa kaikki, kunnes Mooses saa hänet lepytettyä.

Toinenkin Suomisen huomaama asia on minulle tuttu. Kun näitä kammottavia kohtia ottaa esille vanhoillislestadiolaisten, tai muiden Raamattua konservatiivisesti tulkitsevien kanssa, saa usein hyvin kammottavia selityksiä näille Raamatun hirveyksille. Eräs mieleenpainuvimmista kommenteista Suomiselle oli vanhoillislestadiolaisen ystävän tokaisu "Kyse on kuitenkin vain ihmishengestä. Tämä elämä ei merkitse Jumalalle mitään". Se siitä elämää suojelevasta jumalasta, toteaa Suominen lakonisesti.

Suominen kysyy minusta aivan oikeutetusti: Mitä tapahtuisi, jos oikeasti toimisit niin kuin väität; pitäisit Raamattua ehdottomana ylimpänä opin ja elämän ohjeena, ja toimisit näiden kammottavien ohjeiden mukaisesti? Tällaista kysymystä moni vanhoillislestadiolainen ei juuri pohdiskele, johtuen ensinnäkin siitä, että harva on juuri lukenut Vanhaa Testamenttia, ja jos onkin niin on lukenut ja muistaa vain ne sopivat kohdat.

Kuten Suominen toteaa, näitä hankalia kohtia ei juuri käsitellä, konservatiivisilla kristityillä on kovin valikoiva muisti. Hän huomauttaa, että vaikka sinänsä on hyvä, etteivät nykyajan kristityt noudata Vanhan Testamentin sairaimpia neuvoja, niin siinä on riskinsä, ettei myönnetä sitä, että kaikki VT:n opetukset eivät ole oikeita. Ristiretkien aikana kyllä yhtäkkiä muistettiin hyvin kohdat, jotka kehottavat vääräuskoisten tappamiseen (ja näitä kohtia VT:ssa riittää), kylmän sodan aikana taas unohdettiin ne kun muslimien ja juutalaisten kanssa taisteltiin yhteistä vihollista vastaan. Tällainen mielivaltainen valikoiva muisti antaa luovuudelle vapauden tulkita Raamattua kuinka hirvittävästi ja epäinhimillisesti tahansa; jokaiselle raakuudelle löydetään joku peruste.

Monesti Vanhan Testamentin hirveyksiä käsitellessä turvaudutaan muutenkin varsin kummallisiin selitysmalleihin, kuten Suomisen lainaamissa saarnoissa tai kirjoituksissa tulee ilmi. Näissä katkelmissa Vanhan Testamentin Jumalaa ylistetään armolliseksi, kun hän säästää israelilaiset omalta kostoltaan. Suominen kysyy kuitenkin aiheellisesti: "Onko Jumala armollinen, jos hän säästää valittunsa, mutta tuhoaa egyptiläiset vain siksi että nämä eivät ole hänen omiaan; viattomat lapsetkin joille ei ole annettu edes mahdollisuutta kääntyä."

Suominen ottaa esiin yhden VT:n hirvittävimmistä massamurhaajista, Joosuan. Jos et usko, niin lue Joosuan kirjaa. Tässä yksi katkelma Joosuan kirjan 10. luvusta:

"...mutta te muut jatkakaa vihollisten takaa-ajoa ja surmatkaa kaikki, jotka saatte kiinni. Älkää antako amorilaisten päästä kaupunkeihinsa. Herra, teidän Jumalanne, antaa heidät teidän käsiinne."  Joosua ja israelilaiset löivät amorilaiset perin pohjin. Vain muutamat harvat jäivät henkiin ja pääsivät pakenemaan linnoitettuihin kaupunkeihinsa. Kaikki israelilaiset palasivat vahingoittumattomina Joosuan luo Makkedan leiriin. Kukaan ei enää uskaltanut hiiskua sanaakaan israelilaisia vastaan. Joosua sanoi: "Avatkaa luolan suu ja tuokaa kuninkaat minun luokseni." Näin tapahtui, ja kaikki viisi kuningasta, Jerusalemin, Hebronin, Jarmutin, Lakisin ja Eglonin kuninkaat, tuotiin Joosuan eteen. Joosua kutsui sitten israelilaiset koolle ja sanoi sotaväen päälliköille, jotka olivat taistelleet hänen rinnallaan: "Tulkaa tänne ja laskekaa jalkanne näiden kuninkaiden niskan päälle." He tekivät niin. Joosua sanoi heille: "Älkää pelätkö älkääkä lannistuko, olkaa rohkeat ja lujat, sillä näin Herra tekee kaikille teidän vihollisillenne, joita vastaan te taistelette." Sitten Joosua surmasi kuninkaat. Ruumiit ripustettiin viiteen puuhun, ja ne riippuivat niissä iltaan asti. Auringonlaskun aikaan Joosua käski ottaa ruumiit alas puista ja heittää ne siihen luolaan, jossa kuninkaat olivat piileskelleet. Luolan suulle kasattiin suuria kiviä, ja kiviröykkiö on siellä vielä tänäkin päivänä. Samana päivänä Joosua hyökkäsi Makkedaa vastaan ja valtasi sen. Hän julisti kaupungin Herralle kuuluvaksi uhriksi ja surmasi Makkedan kuninkaan ja kaikki sen asukkaat; ainoatakaan ihmistä ei jätetty henkiin. Hän teki Makkedan kuninkaalle samoin kuin oli tehnyt Jerikon kuninkaalle. Makkedasta Joosua ja israelilaiset lähtivät kohti Libnaa. He kävivät hyökkäykseen sitä vastaan, ja Herra antoi Libnan ja sen kuninkaan heidän käsiinsä. Israelilaiset kukistivat kaupungin ja surmasivat kaikki sen asukkaat päästämättä ainoatakaan pakenemaan. Libnan kuninkaalle Joosua teki samoin kuin oli tehnyt Jerikon kuninkaalle. Joosua ja israelilaiset lähtivät tämän jälkeen Libnasta kohti Lakisia, järjestivät joukkonsa ja kävivät hyökkäykseen kaupunkia vastaan. Toisena taistelupäivänä Herra antoi kaupungin israelilaisten käsiin. He valtasivat sen ja surmasivat kaikki sen asukkaat, kuten olivat tehneet Libnassakin. Horam, Geserin kuningas, saapui silloin Lakisin avuksi, mutta Joosua voitti myös hänet ja hänen sotajoukkonsa, eikä ainoatakaan geseriläistä päästetty pakenemaan. Lakisista Joosua ja israelilaiset lähtivät kohti Eglonia. He järjestivät joukkonsa ja kävivät hyökkäykseen kaupunkia vastaan. Vielä samana päivänä he valtasivat kaupungin ja surmasivat sen asukkaat. Joosua julisti sinä päivänä Eglonin Herralle kuuluvaksi uhriksi ja tuhosi sen kaikkine asukkaineen, kuten oli tuhonnut Lakisinkin. Eglonista Joosua ja israelilaiset lähtivät kohti Hebronia. He kävivät hyökkäykseen kaupunkia vastaan, valtasivat sen ja surmasivat sen kuninkaan ja kaikki asukkaat. He hävittivät seudun kaikki muutkin kaupungit asukkaineen eivätkä jättäneet ketään henkiin. Joosua teki Hebronille niin kuin oli tehnyt Eglonillekin: hän julisti kaupungin Herralle kuuluvaksi uhriksi ja tuhosi sen kaikkine asukkaineen. Sitten Joosua ja israelilaiset kääntyivät kohti Debiriä ja kävivät hyökkäykseen sitä vastaan. He kukistivat Debirin ja sen kuninkaan, valtasivat seudun kaikki muutkin kaupungit ja surmasivat kaupunkien asukkaat. Joosua julisti ihmiset ja eläimet Herralle kuuluvaksi uhriksi ja surmasi kaikki säästämättä ainoatakaan. Joosua teki Debirille ja sen kuninkaalle samoin kuin oli tehnyt Libnalle ja sen kuninkaalle. Joosua kukisti koko maan ja valloitti vuoriston, Negevin alueen, läntiset kukkulat ja itäiset rinteet. Hän surmasi näiden seutujen kuninkaat eikä päästänyt ainoatakaan heistä pakenemaan. Hän julisti Herralle kuuluvaksi uhriksi kaikki elävät olennot ja hävitti ne, kuten Herra, Israelin Jumala, oli käskenyt..."

Näille tapahtumille annetaan Suomisen lainaamassa katkelmassa kummallinen oikeutus, vaikka hänen mukaansa kansanmurhan perusteleminen Jumalan käskyllä on yhtä hullua kuin mikä tahansa kansanmurha, joille lähes aina haetaan oikeutusta jostain jumalasta. Se, että oikeutusta haetaan tässä tapauksessa Raamatun Jumalalta, ei tee siitä yhtään oikeampaa. Suomisen siteeraama puhuja kuitenkin kuittaa tällaiset inhimillisyyden kiusaukset toteamalla, että "vaikka se tuntuu inhimillisesti raa'alta niin kyllä se on paljon pienempi paha kuin helvetin tuska”. Suominen toteaa, että tämä selitys ontuu pahasti: vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaanhan näiltä vääräuskoisilta vietiin murhan yhteydessä juuri tilaisuus pelastua, kun heidät tapettiin ja he kuolivat vääräuskoisina. Hän toki myöntää, että armo on enempi Uuden Testamentin keksintöä. Joosuan kirja on heimosotaa, missä toisia ei edes yritetä käännyttää

Muitakin hirvittäviä esimerkkejä löytyy. Esimerkiksi Loot, joka tunnetaan siveyden esitaistelijana, homojen vastustajana, toimi vähintäänkin arveluttavasti. Hän kyllä vastusti homoja, mutta mitä hän tarjosi tilalle Sodoman himokkaille miehille? Seuraavasta katkelmasta se selviää:

”Ennen kuin he olivat asettuneet levolle, kokoontuivat talon eteen Sodoman asukkaat, kaupungin kaikki miehet, niin nuoret kuin vanhatkin. He huusivat Lootia ja sanoivat hänelle: "Missä ovat ne miehet, jotka tulivat tänä iltana luoksesi? Tuo heidät tänne, me haluamme maata heidät!" Loot meni ulos heidän luokseen, mutta sulki oven perässään. Hän sanoi: "Hyvät miehet, älkää sentään tehkö niin pahaa tekoa. Minulla on kaksi tytärtä, jotka ovat vielä neitsyitä. Minä tuon heidät teille, saatte tehdä heille mitä haluatte. Mutta näihin miehiin älkää koskeko, sillä he ovat hakeneet suojaa minun kattoni alta."

Eikä tämä ollut ainoa kuvottava teko tältä siveyden ritarilta:

”Vanhempi tytär sanoi nuoremmalle: "Isä alkaa tulla vanhaksi, eikä maassa ole yhtään miestä, joka voisi tulla ottamaan meidät vaimokseen yleisen tavan mukaisesti. Juotetaan isälle viiniä ja maataan hänen kanssaan, että saisimme isämme avulla lapsia ja sukumme säilyisi." Illalla he juottivat viiniä isälleen, ja vanhempi makasi isänsä kanssa, eikä Loot huomannut, milloin tytär tuli hänen viereensä ja milloin hän lähti. Seuraavana päivänä vanhempi sanoi nuoremmalle: "Minä makasin eilisiltana isän kanssa. Juotetaan hänelle viiniä tänäkin iltana, ja mene sinä nyt makaamaan hänen kanssaan, että saisimme isämme avulla lapsia ja sukumme säilyisi." Ja he juottivat sinäkin iltana viiniä isälleen, ja nuorempi meni makaamaan hänen kanssaan, eikä Loot huomannut, milloin tytär tuli hänen viereensä ja milloin hän lähti. Niin Lootin molemmat tyttäret tulivat raskaaksi isästään.”

Tällä tavalla Jumala siunasi uskolliselle palvelijalleen jälkeläisiä. Minua ihmetyttää, miksi Jumala säästi Lootin ainoana miehenä Sodomasta. Jos Jumalan kriteerit ovat tuollaiset, mitä se kertoo hänestä itsestään?

Toivottavasti sinä et pidä Raamattua elämän ylimpänä ohjeena. Seuraavaan postaukseen olen kerännyt monia Mooseksen kirjan kohtia, joissa VT:n Jumala opastaa hänelle kuuliaisia ihmisiä oikeisiin toimintatapoihin. Kehotan vastustamaan kiusausta noudattaa näitä opetuksia. Kaikki ohjeet, jotka ovat Raamatussa, eivät ole hyviä.

Nooan arkki - totta vai tarua?

Nooan arkkia käsittelevä luku ei tarjonnut suuria yllätyksiä. Hauska oli sen sijaan ajatella, kuten Suominen sanoo ajatelleensa, että kenguruiden olisi pitänyt Nooan arkkiin päästäkseen vaeltaa Australiasta Turkkiin ja myöhemmin takaisin, jälkiä jättämättä. Tämän lisäksi on monia muitakin asioita, jotka saavat huomaamaan arkkitarinan mahdottomuuden. Miten tuohon hypermarketin kokoiseen laivaan olisivat mahtuneet miljoonat eri lajit, ruokaa ja juomaa vuodeksi kaikille lihansyöjillekin, miten jääkarhut, pingviinit, koalat ym. kaukana elävät lajit olisivat päässeet arkkiin, miten kaikkien lajien jätökset saatiin poistettua laivasta siellä olevien muutamien ihmisten toimesta, ja arkin ainoasta pienestä ikkunasta, miten tuuletus saatiin hoidettua... Puhumattakaan siitä, miten geologiasta ei löydetä todisteita tälle vedenpaisumus- ja arkkiepisodille.

Suominen ihmettelee niitä, jotka vetoavat kaikessa siihen, että "Jumalalle kaikki on mahdollista". Hän kysyy miksi Jumala olisi halunnut peittää kaikki todisteet ja jopa tuottaa harhauttavia todisteita, ja miksi nämä tapauksesta kertovat muinaiset kirjoitukset eivät edes itsessään ole johdonmukaisia: oliko eläimiä seitsemän paria vai yksi pari, entä kestikö sade 40 vai 150 päivää?

Suomisen lainaama Jason Long on todennut, että koko homman selittäminen "Jumalan ihmeenä" on vaikea todistaa vääräksi, mutta että toisaalta "saman perustelun voi kuka tahansa ihminen liittää mihin tahansa skenaarioon ja perustella sillä minkä tahansa uskonnon."

On mielenkiintoista huomata, että vaikka Nooan tarinalla ei ole samankaltaisia syviä teologisia seurauksia kuin luomiskertomusksella, niin virallisessa vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa Nooan kertomuksen todennukaisuutta tunnutaan puolustettavan tiukemmin kuin luomiskertomusta. Nooan arkkikertomusta ei pidetä vain vertauskuvallisena kertomuksena kuten luomiskertomusta, vaan sitä pidetään täytenä totena. Samalla kertomukseen toki liitetään monenlaisia hengellisiä vertauskuvia: arkki on Jumalan valtakunta, uskovaisia pidetään hulluina kuten Nooakin pidettiin, Jumala tuhoaa epäuskoiset...

Lueteltuaan muutaman ongelman vedenpaisumusteoriasta ja vinkattuaan lukijalleen täydellisemmästä analyysista osoitteessa http://www.biblicalnonsense.com/chapter6.html Suominen jatkaa vapaasti suomennettuna näin:

"Jos tämä kaikki häiritsee sinua niin paljon, että haluat sulkea tämän kirjan ja unohtaa tai ohittaa nämä asiat niin tervetuloa kognitiiviseen dissonanssiin: se on 'Jännitteinen tila, joka syntyy, kun ihmisellä on kaksi kognitiota (ideaa, asennetta, uskomusta tai mielipidettä) jotka ovat keskenään yhteensopimattomia'. Se 'synnyttää henkistä epämukavuutta pienistä vihlaisuistaqä aina syvään ahdistukseen saakka. Ihminen ei saa rauhaa ennen kuin on onnistunut vähentämään sitä. (Tavris ja Aronson teoksessaan ”Mistakes Were Made (But Not by Me): Why We Justify Foolish Beliefs, Bad Decisions, and Hurtful Acts. 2008). 'Mitä sitoutuneempia olemme uskomukseen, sitä vaikeampi siitä on luopua, vaikka meillä olisi sitä vastaan valtavasti todisteita. Virheen myöntämisen tai mielipiteen muuttamisen sijaan meillä on taipumus kehittää uusi asenne tai uskomus, joka puoltaa sen säilyttämistä.' (Burton teoksessaan "On Being Certain: Believing You Are Right Even When You’re Not.” 2008)

Olen samaa mieltä kirjailijan kanssa siitä, että yksinkertaisin ja todennäköisin selitys vedenpaisumustarinan ja tieteen ristiriidoille lienee se, että mitään vedenpaisumusta ei ole tapahtunut.

Vanhoillislestadiolaisuus ja evoluutio

Luvussa 4.3.1 Suominen käsittelee luomiskertomusta ja sen ristiriitoja tieteen kanssa. Itselleni tämä luku ei sinänsä tuonut uutta tietoa, sillä minulle ei ole uutinen, ettei luomiskertomus olekaan totta. Suominen esittelee perinpohjin tutkimuksia siitä, että toisin kuin Mooseksen kirja antaa aiheen ymmärtää, maailma on yli 6 000 vuotta vanha, ja että löytyneet fossiilit todistavat, että ihminen on kuin onkin kehittynyt apinasta...

Mielenkiintoisempi oli minusta Suomisen analyysi vanhoillislestadiolaisuuden suhteestaa luomiskertomukseen. Aikanaan liikkeessä painotettiin sen kirjaimellista uskomista, sitten alettiin puhua, että luomisen kuusi päivää saattoikin tarkoittaa pidempää aikaa, "Jumalan päiviä". Vuonna 2012 oltiin jo niin pitkällä, että Päivämiehessä sanottiin kirjaimellisen raamatuntulkinnan olleen "aina elävälle uskolle vierasta".

Kuitenkaan liikkeessä ei tunnisteta eikä myönnetä noita aiemmissa postauksissa esittämiäni ongelmia, jota kirjaimellisesta tulkinnasta luopuminen aiheuttaa.

Liekö niin, että kirjaimellinen tulkinta on ollut pakko haudata, koska se on kiistattomasti todistettu vääräksi. Ei olisi ensimmäinen kerta kun vanhoillislestadiolaisuus antaa periksi juuri sen verran kuin on kiistattomien tosiasioiden edessä pakko tehdä kasvojen säilyttämiseksi. Tulee mieleen aivan SRK:n äskeinen pahoittelu, Lahden mm-hiihtojen malliin.

Muutenkin vanhoillislestadiolaisuus tulkitsee Pyhää Kirjaa hyvin luovasti, tulkiten mielivaltaisesti mitä kohtia kirjaimellisesti, mitä vertauskuvallisesti, mitä hengellistäen, ilman sen kummempia perusteluja näille valinnoille. Kaikki tulkitaan niin, että ne mahdollisimman hyvin tukeva ennalta määrättyjä johtopäätöksiä. Ei siis kovin totuus- vaan tarkoitushakuista tulkintaa.

Evoluution ongelma osa 2

Suominen jatkaa evoluutioteorian haasteen pohdiskelua:

"Yksi osa luomiskertomusta on, että aluksi oli vain kaksi ihmistä: Aatami ja Eeva, jotka luotiin joko ennen kasvien luomista (1. Mooseksen kirjan 1. luku) tai sen jälkeen (1. Mooseksen kirjan 2. luku)..."

"He ovat myös syyllisiä kaikkiin meidän ongelmiimme, ainakin jos Paavalia on uskominen (room. 5:12-19)

12 Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä.
13 Olihan synti maailmassa ennen lain antamistakin, mutta missä lakia ei ole, siellä ei synneistä pidetä kirjaa.
14 Kuolema kuitenkin hallitsi Aadamista Moosekseen asti kaikkia, myös niitä, jotka eivät Aadamin tavoin syyllistyneet rikkomukseen. Aadam oli esikuva siitä, joka oli tuleva.
15 Rikkomusta ei kuitenkaan voi verrata armoon. Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi.
16 Tätä lahjaa ei voi edes verrata yhden ihmisen synnin seurauksiin, sillä yhden ihmisen teon seurauksena oli kadotustuomio, mutta Jumalan armosta kaikkien rikkomusten seuraukseksi tulikin vapauttava tuomio.
17 Yhden ihmisen rikkomus aiheutti sen, että kuolema pääsi hallitsemaan tämän yhden vuoksi. Paljon ennemmin tulevat ne, jotka saavat omakseen vanhurskauden ylenpalttisen armon ja lahjan, elämään ja hallitsemaan yhden ainoan ansiosta, Jeesuksen Kristuksen.
18 Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän.
19 Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus tekee kaikista vanhurskaita...

On vaikea välttyä ajatukselta, että Paavalin kristillisyyden tarkoitus on ratkaista ongelma, joka perustuu faktojen sijasta myytteihin."

Suominen siteeraa anonyymia nettikirjoittajaa:

"Aatamin tarinan tiukka kirjaimellinen tulkinta ei sovi yhteen sen kanssa mitä tiedämme menneisyydestä. Osa kristityistä ei välitä siitä. Osa vähättelee tekstiä ja pitää sitä vain historiallisena tekstinä. Mutta kaikki joutuvat harrastamaan luovaa ajattelua. Niinpä suurin osa uskovista joutuu painimaan saman kysymyksen kanssa: "Mitä teen Aatamin tarinan kanssa?"...

...moni, jopa suurin osa kristityistä on jotenkin saanut rauhan tässä kysymyksessä. Silti he myöntävät, että tarinan kirjaimellinen tulkinta vaatisi älyllistä epärehellisyyttä. Siksi he ovat avoimia uusille ideoille.

Mutta ennemmin tai myöhemmin törmätään ongelmaan, jonka ohi ei pääse, ja jonka edessä keskustelu voi loppua kokonaan: Paavaliin."

Suominen kertoo toisen kommentaattorin ihmetelleen perään: "Jos Paavali on väärässä synnin synnystä, vähentääkö se synnin todellisuutta ja meidän tarvetta vapahtajalle?" Kolmas puolestaan epäilee: "Rehellisesti, jos Paavali on väärässä synnin alkuperän suhteen, se saa minut epäilemään miksi hänen 'ratkaisunsa' olisi yhtään oikeampi. Jos perustan ajatukseni Jumalasta, synnistä ja sovituksesta, taivaasta ja helvetistä kaverin kirjoituksiin, joka eli 2000 vuotta sitten niin haluaisin tietää onko hän luotettava. Miten nyt voisin enää uskoa Paavalia?"

Nämä epäilyt ja pohdiskelut eivät huoleta vain niitä, jotka eivät usko enää Aatamin tarinaan vaan myös niitä, jotka kynsin hampain pitävät siitä kiinni.

Suominen lainaa erästä toisen kristillisen liikkeen saarnaajaa, joka toteaa, että Aatamin ja Eevan tarinan kieltäminen johtaa ongelmiin myös Kristuksen kanssa, jolla on selvä linkki Aatamiin ja Eevaan. Hän myös kysyy, miten voimme uskoa Raamattuun, jos emme voi luottaa edes sen alkuun.

Suominen on samaa mieltä, mutta toteaa, että teologinen välttämättömyys ei ole silti sama kuin tosiasia.

Tämä on aivan totta: Vale ei muutu todeksi vain sen vuoksi, että sen on oltava totta että maailmankuvamme säilyy ennallaan.

Suominen toteaa geenitutkimuksen osoittavan, että
homo sapiens -lajin synnyttyä lajin edustajia ei ole koskaan ollut 10 000 vähempää. Jopa Raamattu todistaa, että ihmisiä oli alusta lähtien enempi kuin kaksi: Kain otti vaimon, pelkää tulevansa ohikulkijan tappamaksi, menee kaupunkiin... Suomisen mukaan mikään ei ole ristiriidassa evoluution kanssa, paitsi jotkut muinaiset heprealaiset kirjoitukset, jotka ovat keskenäänkin ristiriitaisia.

En voi väittää vastaan.

Evoluutioteorian haaste

Mitä teologisia ongelmia evoluution hyväksyminen sitten synnyttää? Suominen lainaa John F. Hauhgtia:

Miten Darwinin idean hyväksyminen vaikuttaa
1) ymmärrykseemme elämästä
2) ymmärrykseemme siitä ketä me olemme ja mikä pitäisi olla suhteemme muuhun luontoon.

Tai ajattele Darwinin teoriaa luonnonvalinnasta, persoonattomasta mekanismista, joka johtaa lajien syntyyn pitkän ajan kuluessa: (3) Jos kaikki lajit ovat syntyneet vaiheittain sokean luonnollisen prosessin seurauksena niin miten Jumalaa voidaan yhä kutsua kaiken elämän antajaksi? Ja (4) jos oma lajimmekin on vain luonnonvalinnan tulos, voivatko kristityt teologit yhä väittää, että meidät on luotu Jumalan kuviksi? Jos ihminen syntyi muiden lajien tavoin niin miten se vaikuttaa käsitykseemme (5) sielusta, (6) perisynnistä ja (7) sovituksesta. Entä (8) mitä tarkoittaa "Kristus", jos Jeesuskin on vain evoluution tulos?

Näiden ongelmien edessä Haught päätti luovuttaa ja olla uskomatta evoluutioteoriaa. Suominen puolestaan totesi, että hän uskoo mieluummin evoluutioteoriaa, koska hänen mukaansa kaikki todistaa sen oikeellisuudesta: ainoa asia, joka on sen kanssa ristiriidassa ovat tuhansia vuosia vanhat heprealaiset kirjoitukset, jotka ovat jo itsensäkin kanssa monessa kohdin ristiriidassa. Tämä vain tarkoitti, että Suomisen oli kohdattava totuus ja mietittävä jumalakuvansa uusiksi.

Suominen tilittää kirjassaan:

"Aloitin tutkimukseni siinä toivossa, että voisin todistaa raamatullisen kannan olevan oikea, tai että se ainakin voisi olla totta. Mutta se ei ollut."

Kirja luomisesta, evoluutiosta ja kristinuskosta

Näköjään Ed Suominen on vastikään julkaissut kirjan, jossa käaitellään luomiskertomusta, evoluutioteoriaa ja niiden merkitystä kristinuskolle.

http://evolvingoutofeden.com/

Jumala loi - vai loiko sittenkään?

Vaikka olen ikäni ollut vanhoillislestadiolainen, ja suurimman osan elämästäni vieläpä lapsenmielisesti uskonut lähes kaiken mitä tämän uskonnon nimissä minulle on opetettu, luomiskertomusta en ole lapsuuden jälkeen ottanut kirjaimellisena tosiasiana. En ole uskonut evoluution ja dinosaurusten olevan satua, vaan olen uskonut että ihminen on kehittynyt apinasta eikä suinkaan maan tomusta.

En ole varmastikaan ainoa laatuani. Tuntuu, että Suomessa suurin osa vanhoillislestadiolaisista käsittää luomiskertomuksen vain vertauskuvana. Jopa liikkeen virallisessa opetuksessa korostetaan usein että Raamattu ei ole meille biologian tai historian oppikirja vaan pelastushistorian oppikirja. Lestadiolaisuus ei neuvo takertumaan pikkuasioihin, siihen loiko Jumala todella maailman oikeasti seitsemässä päivässä ja olivatko Aatami ja Eeva oikeasti ensimmäinen ihmispari joita puhuva käärme huijasi. Ei pidä järkeillä, eihän sillä ole väliä onko tämä kaikki kirjaimellisesti totta?

Minuakaan tämä epäuskoni luomiskertomuksen kirjaimelliseen tulkintaan ei ole estänyt uskomasta Raamatun muuhun sanomaan. Siksi on mielenkiintoista lukea Suomisen kuvausta siitä kuinka evoluution tajuaminen tosiasiaksi (ja luomiskertomuksen paljastuminen valheeksi) hänen mukaansa poisti viimeisen hänen heikkoa uskoaan tukeneen palikan.

Olen toki aina tiennyt, että Yhdysvalloissa lestadiolaiset suhtautuvat luomiskertomukseen paljon kirjaimellisemmin kuin suomalaiset sisaret ja veljet. Vasta Suomisen argumenttien seurauksena tajusin itse, että ehkä sillä sittenkin on väliä onko luomiskertomus totta vai pelkkää tarua.

Jos ajatellaan, että luomiskertomukseen uskominen on välttämätön ehto Raamattuun uskomiselle ylipäänsä, tulee kaksi vaihtoehtoa. Joko todetaan että on vain uskottava järjen ja kaikkien todisteiden vastaisesti luomiskertomukseen ettei koko maailmankuva romutu, tai sitten on todettava että parempi muuttaa maailmankuvaa.

Itse olen aina ollut taipuvainen ajattelemaan, että on parempi muuttaa maailmankuva faktoihin sopivaksi kuin faktat maailmankuvaan sopiviksi. Toki on niitäkin jotka ajattelevat että "jos faktat eivät sovi yhteen maailmankuvani kanssa niin sen pahempi faktoille".

Tekstikiusauksia

Kirjan luku sananpalvelijoista, kuten saarnaajia usein kutsutaan, avaa mielenkiintoisia näkökulmia herätysliikkeen tuttuihin piirteisiin.

Luvussa kuvataan suorilla lainauksilla sitä kuinka ainakin ennen ihanteena pidettiin sitä, että puhuja ei valmistellut puhettaan etukäteen. Tämä katsottiin merkiksi siitä, että puhe on Pyhän Hengen ilmoitusta eikä ihmistyö. (Tämä tulkinta on toki ainakin Suomessa jo kuihtunut pois). Harmi vain, että tämä sama puheiden valmistelemattomuus on leimallista myös monissa sellaisissa uskonnollisissa liikkeissä, joissa ei vanhoillislestadiolaisuuden mukaan pitäisi olla Pyhää Henkeä; niin muissa lestadiolaisuuden haaroissa kuin esimerkiksi amisheillakin.

Toinen kirjan esiin nostama piirre, puhujien haluttomuus tehtäväänsä, on totta tänäkin päivänä. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei perinteisesti katsota hyvällä sitä, joka näyttää pyrkivän puhujaksi. Toisaalta harva puhujaksi pyrkiikään. Monille puhujaksi nimittäminen on painajainen. Vaatiihan se paljon puhujalta itseltään, ja myös hänen perheeltään. Puheiden valmistelu ja puhujamatkat vievät aikaa. Haluttomuutta puhujaksi aiheuttaa varmasti myös se että rivilestadiolaiset tuntevat tyypillisesti aika huonosti Raamattua, eivätkä koe olevansa opin asiantuntijoita. Luonnollisesti silloin on hieman hankalaa joutua saarnaamaan, opettamaan tuota oppia johon on juurtunut mutta jota ei oikein osaa jäsentää.

Puhujaksi nimittämisen jälkeenkin haluttomuus säilyy. Useammin kuin kerran puhujat liikuttuneena pyytävät saarnassaan seurakunnalta epäilyksiään ja huonouttaan joita kertovat tunteneensa saarnaa valmistellessaan. He jopa käyttävät tälle ilmiölle omaa sanaa: tekstikiusaukset.

Minä olen miettinyt viime aikoina miettinyt onko tämä vastahakoisten puhujien suosiminen yhteisön tapa säilyttää opetus entisellään ja vaientaa kritiikki. Jos puhuja tuntee itsensä epävarmaksi ja huonoksi, hän tuskin alkaa sooloilla, kritisoida vakiintuneita käytäntöjä ja opetuksia tai hiihdellä omia latujaan. Ohut teologinen pohja ajaa puhujan turvautumaan yhteisön opetukseen ja liikkeen oppia tukeviin raamatunkohtiin. Tuore puhuja varmasti myös pelkää ettei osaa puhua oikein. Silloin on parasta puhua vain siten kuten on kuullut muidenkin puhuvan. Ei tule kiusausta pohtia, että onkohan kaikki niin kuin opetetaan.

Valitettavasti pyhäkoulussa teologisen koulutuksen saaneet tai Tex Willerin äärestä seurakansan eteen saarnaamaan nostetut maallikkosaarnaajat ovat usein juuri niitä jotka pohtimisen sijaan pyrkivät vain yksisilmäisesti todistelemaan että me olemme oikeassa, sivuuttamalla ykskantaan kaikki tähän maailmankuvaan sopimattomat raamatunkohdat.

Kuuliaisuudesta teidät tunnetaan

Kuuliaisuus ja nöyryys ovat korkealle arvostettuja ihanteita vanhoillislestadiolaisuudessa. Nöyryyttä ja kuuliaisuutta pitää osoittaa nimenomaan seurakunnalle, jonka katsotaan omistavan Pyhän Hengen ja sitä kautta puhuvan erehtymättömästi Jumalan sanaa.

Tätä perustellaan Raamatun kehoituksella kuunnella mitä Henki seurakunnalle puhuu. Samalla kuitenkin unohtuu se, että Raamattu ei suinkaan väitä että seurakunta aina olisi Pyhän Hengen ohjaama tai että kaikki seurakuntien nimissä puhuttu olisi Pyhän Hengen puhetta.

Monesti puhujia pidetään liikkeen suurimpina vallankäyttäjinä. Kuitenkin puhujatkin ovat seurakunnalle alisteisia. Heidän on oltava nöyriä ja kuuliaisia seurakunnalle, jonka katsotaan edustavan Jumalaa. Muuten uhkaa puhujan tehtävistä "vapauttaminen" ja serurakunnan ojennettavaksi joutuminen.

Jopa liikkeen oppi-isät alistetaan seurakunnan ehdottomalle totuudelle. Moni on varmasti minun laillani törmännyt siihen, että Lutherin opetukset ovat usein rajusti ristiriidassa vanhoillislestadiolaisten opetusten kanssa. Moni on törmännyt varmasti myös siihen selitykseen tälle ristiriitaisuudelle, että "Lutherkin oli vain erehtyväinen ihminen".

Tämän toteamuksen sai Ed Suominenkin kuulla jouduttuaan seurakunnan vanhimpien puhutteluun kirjansa ensimmäisen version tiimoilta. Suominen myönsi, että Luther todellakin on vain erehtyväinen ihminen. Samalla hän kuitenkin lisäsi: "Aivan niin kuin mekin, minä ja te kaikki." Seurakunnan kanta ei voita Lutherin kantaa siksi että Luther on vain erehtyväinen, sillä niin on seurakuntakin.

Suominen esittää kirjan luvussa 4.2.6 useita lainauksia vanhoillislestadiolaisuuden virallisista julkaisuista ja yleisistä saarnoista, joissa korostetaan kuuliaisuutta ja väheksytään ihmisen omaatuntoa ja omaa ajattelua. Tällainen opetus on omiaan tuhoamaan ihmisen oman moraalisen äänen, omantunnon äänen.

Eräs lainauksista sanoo suoraan, että uskovaiset haluavat olla kuuliaiaisia vaikka eivät ymmärtäisikään miksi joku asia on syntiä, ja että kuuliaisuus Jumalan sanan lisäksi seurakunnan äänelle on tärkeää silloinkin kun omatuntomme sanoisi toisin.

Toinen lainaus kertoo, että ”Uskon kautta ymmärrämme hylätä henkilökohtaisen ymmärryksen ja ajattelun silloin kun se on ristiriidassa Jumalan valtakunnan Pyhän Hengen kanssa. Jumalan valtakunnassa meiIlä on yhteinen ymmärrys ja yksi henki kuten Jumalan elävässä seurakunnassa pitää olla."

Suominen lainaa myös vertailun vuoksi Jehovan todistajien ajatuksia, jotka muistuttavat hyvin pitkälle vanhoillislestadiolaisuuden opetuksia oman ajattelun ja omantunnon kuulemisen turmiollisuudesta.

Jehovalaisuudesta eronneen Diane Wilsonin mukaan jehovalaisuudessa "ihmisiä vaaditaan aivan liian usein hyväksymään sokeasti ja dogmaattisesti kaikki yhteisön opetukset ja lopettamaan järkeily, mitä yhteisö ikinä opettaakin. He painottavat, että yksilön pohdinta on inhimillistä pohdintaa mutta Vartiotornin pohdinta on Jumalan pohdintaa. Jos ei usko sokeasti kaikkea opetusta, oli se miten hullua tahansa, yksilön usko ja hengellisyys joutuu usein mitätöidyksi vaikka hänen kysymyksensä olisivat vilpittömiäkin. Niin opitaan että kysymyksiä ei tule esittää."

Vanhoillislestadiolaisuudessa omatunto usein selitetäänkin ruotsin kielen sanan samvete tai englannin kielen sanan conscience kautta yhteistunnoksi, eli yhdessä tietämiseksi seurakunnan kanssa. Valitettavasti seurakuntakin voi erehtyä ja on usein erehtynytkin, kuten mikä tahansa ihmisjoukko. Seurakunnan kannan asettaminen omantunnon edelle ja omantunnon äänen vaientaminen hirvittää ainakin minua, kun tiedän kuinka paljon maailmanhistoriassa on tehty pahaa kun ihmiset ovat omantunnon kuuntelemisen sijaan menneet kaikkitietäväksi tai erehtymättömäksi luullun joukon mukana.

Suominen toteaa, että ei ole helppoa asettua poikkiteloin joukon kanssa, joka väittää edustavansa Jumalan valtakuntaa maan päällä. Lisäisin tähän, että erityisen vaikeaa se on kun on lapsesta asti kasvanut uskomaan sokeasti siihen, että liike todellakin on Jumalan valtakunta.

On aika paradoksaalista, että vedotessaan kuuliaisuuteen seurakuntaa kohtaan moni uskonnollinen liike samalla tuomitsee liikkeen oppi-isien ja perustajien toimintatavan. Hehän ovat usein olleet juuri kapinallisia omassa seurakunnassaan, eivätkä ole suostuneet kuuliaisuuteen. Jeesus, Luther ja Lestadius eivät tee poikkeusta tästä säännöstä.

Kyselevällä vai kyseenalaistavalla mielellä?

Yksi vanhoillislestadiolaisuuden lentävistä lauseista on "kyllä saa olla kyselevällä vaan ei kyseenalaistavalla mielellä." Tätä olen kuullut useiden saarnamiesten ihan vakavissaan sanovan, yksi jopa minulle korosti tätä tärkeää eroa.

Kyselyn ja kyseenalaistamisen ero vaikuttaa olevan siinä, että kyseenalaistamisessa kyselyn lopputulos on avoin kun taas kyselyssä tiedetään jo etukäteen oikea lopputulema. Kyseenalaistaja kysyy "Onko näin?" mutta kyselijä taas tyytyy vain kyselemään "Miksi näin on?" luottaen jo valmiiksi siihen että asia joka tapauksessa on niin kuin on aina kerrottu opetettaneen.

Se taas on oma tarinansa miksi kyseenalaistaminen olisi väärin... Usein perustellaan sitä sillä kuinka käärmekin kysyi "sanoiko Jumala todella niin?"

Totta, käärme kysyi niin. Mutta silti ei voi ajatella että meidän pitäisi siksi hyväksyä kaikki mitä kuka tahansa meille Jumalan sanana ja ehdottomana totuutena kauppaa. Ei Raamattu kehota nielemään purematta kaikkea Jumalan sanaksi väitettyä. Päinvastoin. Siitä enemmän edellisessä viestissäni.

Tulkaa lasten kaltaisiksi

Ed Suominen kirjoittaa, että on ihmeellistä kuinka vanhoillislestadiolaisuudessa usein ylistetyllä lapsenuskolla tarkoitetaan nimenomaan sitä, että on uskottava vain sokeasti, liikoja kyselemättä.

Hän lainaa Rachel Held Evansia, joka toteaa että se joka puhuu lapsenuskosta näin, ei ole luultavasti koskaan tavannut oikeaa lasta. Nimittäin jokainen joka on viettänyt lapsen kanssa edes viisi minuuttia tietää että lapsi kyselee ja paljon.

Raamattu kehoittaa kieltämättä muutamissa kohdissa lapsenuskoon, mutta silti ei voi sanoa että Raamattu kehoittaa olemaan kyselemättä ja kyseenalaistamatta. Päinvastoin, Raamattu kehottaa kehittymään ja etsimään, esimerkiksi seuraavissa kohdissa:

Hepr. 6:1 "Älkäämme siis enää viipykö Kristuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon. Emme voi uudestaan laskea perustusta ja opettaa sellaisia asioita kuin parannus kuolemaan johtavista teoista, usko Jumalaan,"

Paavali varoittaa korinttolaisia väärästä lapsellisuudesta:

1. kor. 13:11 "Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen."

1. kor. 14:20 "Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia."

Tessalonikalaisiakin hän kehottaa kriittisyyteen:

1. Tess. 5:21 "Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää."

Vanhoillislestadiolaisuudessa vedotaan usein seurakunnan erehtymättömyyteen, koska seurakunnalla sanotaan olevan Pyhä Henki. Raamattu kehottaa hylkäämään tällaisenkin henkiin vetoamisen, eikä nielemään purematta kaikkea mitä sanotan Hengen puheeksi. Näin apostoli Johannes varoittaa

1. Joh. 4:1 "Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja."

Raamatun mukaiseksi lapsenuskoksi nimitetään siis sellaista mikä ei ole lainkaan lapselle tunnusomaista, eikä edes Raamatun mukaista.

Ulkopuolisten parannuksenteko vahvistaa uskoa - turhaanko?

Tosikertomukset epäuskoisten ihmisten parannuksesta vahvistavat uskoa. Siksi varmasti SRK:kin julkaisi kirjan vanhoillislestadiolaisuuteen kääntyneistä: "Näin löysin Jumalan valtakunnan"

On kuitenkin hyvä huomata, että kaikissa muissa uskonnoissa on juuri samanlaisia kokemuksia: kokemuksia siitä kuinka joku on etsinyt rauhaa sisimpäänsä sieltä ja täältä, kunnes viimein on löytänyt sen oikean uskon.

Suomisen kirjan luvussa 4.2.5 on useita esimerkkejä tällaisista parannuskokemuksista; niin lestadiolaisuuteen kuin muihinkin uskontoihin. Synninpäästön (tai evankeliumin kuten sitä vanhoillislestadiolaisuudessa nimitetään) kautta saatava helpotuskaan ei ole mikään ainoastaan vanhoillislestadiolainen erityispiirre. Myös katolilaisiksi kääntyneet kertovat samankaltaisista helpotuksista, joita he kokevat synninpäästön yhteydessä.

Uskomme ei ole siis tässäkään suhteessa mitenkään erityinen. Suurin erityispiirre on se, että me olemme syntymän tai muun sattuman kautta päätyneet juuri tämän uskonnon jäseniksi.

Vakaumuksemme - vain maantieteellistä sattumaa?

Suomisen kirjasta mielenkiintoinen lainaus, joka aluperin on muotoillut Richard Dawkins:

Kaikkia maailman lahkoja tarkastellessa huomaa niissä hämmästyttävän yhtäläisyyden: suurin osa ihmisistä näyttää valitsevan sen lahkon, johon heidän vanhempansa kuuluvat. Ei sitä, jolla on parhaat todisteet puolellaan, parhaat ihmeet, parhaat moraalisäännöt, paras katedraali, paras lasimaalaus tai paras musiikki.

Koko laajan uskontojen kirjon äärellä uskonnon sisällöllä ei näytä olevan mitään väliä sen rinnalla minkä uskonnon satumme saamaan perintönä. Tämä on kiistämätön fakta, harva sitä voi tai edes yrittää kiistää. Silti tämän faktan tiedostavista ihmisistä moni pystyy uskomaan perimäänsä uskontoon siinä määrin, että on jopa valmis tappamaan sen, joka uskoo toisin.

Meidän uskonnollinen vakaumuksemme on siis enimmäkseen pelkkää maantieteellistä sattumaa.

Lainaus teoksesta ”Loftus, John W. 2008. Why I Became an Atheist: A Former Preacher Rejects Christianity. Amherst, NY: Prometheus Books (Kindle edition)."

Vain puhuttu sana pelastaa?

Kun yksi vanhoillislestadiolaisuuden keskeisimmistä opinkappaleista on se, että pelastuksen voi saada vain uskovaiselta saadun synninpäästön kautta, johtaa se automaattisesti siihen tulkintaan, että pelkästään Raamattua lukemalla ei voi saavuttaa pelastavaa uskoa.

Kun tällaiseen johtopäätökseen on tultu, pitää sille alkaa vimmatusti etsiä perusteita. Yksi yleisimmistä perusteita on siteerata Paavalia, joka kirjoittaa roomalaiskirjeessään: "Niin tulee siis usko kuulosta, mutta kuulo Jumalan sanan kautta." Kuitenkin jos tuota Paavalin lausetta katsotaan ilman ennalta tehtyjä johtopäätöksiä, on vaikea väittää sen tukevan tulkintaa, että usko ei voisi tulla myös lukemisesta.

Paavali nimittäin kirjoittaa muutamaa jaetta aiemmin: "Onhan kirjoitettu: "Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu." Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista?" Hän siis korostaa että usko Jumalaan voi syntyä vain Jumalan sanasta nousevan julistuksen pohjalta. Hän ei ota kantaa onko tuo julistus puhuttua vai kirjoitettua (puhumattakaan, että hän väittäisi, että uskon ratifioimiseksi tarvittaisiin uskovaisen ihmisen julistama synninpäästö.)

Itse asiassa suomalaisessa käännöksessä käytetyn sanan "kuulo" tilalla on useimmissa muissa raamatunkäännöksissä päädytty sanaan "julistus". Tietenkin Paavalin aikaan suullinen julistus oli todennäköisempi tapa saavuttaa käännytettävät, koska aniharva osasi lukea. Mutta Paavali ei pyrkinyt kiistämään kirjoitetun sanan voimaa uskon herättäjänä.

Suomisen kirjassa osoitetaan suoralla sitaatilla myös, että vanhoillislestadiolaisuuden alkuaikojen vahva mies Juhani Raattamaa totesi hänkin ykskantaan, että sekä puhuttu että kirjoitettu sana voivat herättää uskon, kun asiasta niihin aikoihin oli kiistaa. Siten voidaan sanoa, että nykyinen suullisen julistuksen korostus on myöhempien aikojen pyhiä innovaatioita.

Millainen on parannus?

Millainen on oikeaoppinen kääntymys tai parannus?

Tästä(kin) asiasta vanhoillislestadiolaisuudessa on ollut monenlaisia käsityksiä aikojen saatossa, kuten Suominen huomauttaa. Joidenkin mielestä siihen on kuuluttava raju synnintunto ja tuska, toisten mielestä julkinen synnintunnustus ja armon anelu, kolmansien mielestä elämän muutos ja neljänsien mielestä kaikki nämä.

Suominen huomauttaa, että yksi asia on kuitenkin pysynyt muuttumattomana: parannukseen on katsottu niin ennen kuin nykyäänkin kuuluvan uskovaiselta ihmiseltä saarnattu synninpäästö. Se mikä on merkillistä, on että Raamatussa parannus ei koskaan sisällä toisen uskovaisen sanomaa synninpäästön saarnaa. Esimerkiksi kohta missä Pietari kieltää Jeesuksen kolmesti ei pääty Pietarin pyyntöön saada synnit anteeksi eikä toisen uskovaisen julistukseen syntien anteeksiannosta.

Toinen asia mihin minä itse olen kiinnittänyt huomiota Raamattua lukiessa on se, että Jeesus ei saarnannut vanhoillislestadiolaisuuden tavoin, että parannus olisi jokin kertarysäys joka siirtäisi ihmisen epäuskosta uskovaisten pelastuvien joukkoon.

Kyllä, tiedän että Jeesus sanoi "Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan." Mutta kenelle hän sen sanoi? Omille uskovaisille opetuslapsilleen. Uskovaisenkin on tehtävä jatkuvasti parannusta, oltava parempi, tehtävä enemmän hyvää, aivan kuten epäuskoisenkin.

Toiseksi Jeesus sanoi, että jokainen paha teko vie kadotukseen, ja että jokainen pienikin hyvä teko vie pelastukseen. Hän ohjasi aina valitsemaan hyvän. Hän ei opettanut, että yhdessä hetkessä epäuskoisesta *tsäp* tulee uskovainen ja hän pelastuu.

Lienee myös tarpeen muistaa, että kun Jeesus ohjasi valitsemaan hyvän, hän ei neuvonut olemaan kuuliainen seurakunnan neuvoille eikä myöskään noudattamaan lakikirjaa, vaan hän neuvoi tekemään lähimmäisellemme inhimillistä hyvää.

Herätysliike joka ei herätä

Käsitellessään vanhoillislestadiolaisuuden lähetystyötä Suominen ottaa esille muutaman mielenkiintoisen pointin. Minä olin Suomisen tavoin aikanaan hyvin iloinen aina kun kuulin, että "elävä kristillisyys" eli vanhoillislestadiolaisuus oli levinnyt uusiin paikkoihin. Ensin entisen Neuvostoliiton alueille, ja myöhemmin Equadoriin ja muutamaan Afrikan maahan. Se tuntui ihmeeltä, mutta vahvisti samalla uskoa siihen että me vanhoillislestadiolaiset olemme oikeassa. Eihän muuten kukaan kaukomaiden muukalainen kääntyisi meidän joukkoomme.

Tällainen ajattelu on tyypillistä, joskin siinä samalla tulee unohdettua, että huomattavasti useampi jättää tämän uskonliikkeen. 

Toinen asia mikä minulta itseltäni oli jäänyt huomaamatta oli se, että niin Venäjän, Viron kuin Equadorinkin herätykset ovat alkuhuuman jälkeen kuihtuneet olemattomiin, kutistuneet muutamien kymmenien ihmisten yhteisöiksi. Samalla huomasin, että eipä niistä tosiaan ole viime vuosina juuri meteliä pidetty.

Viimeisten parin vuoden aikana on kuitenkin taas on saatu uusi jymyuutinen, jolla voidaan painaa unholaan vanhat kuihtuneet herätykset: Turkissa on laajat herätykset kurdien keskuudessa! Paitsi että minä olen kuullut useilta ihmisiltä, että sekin herätys vain sai alkunsa vanhoillislestadiolaisuuden piiristä kun joku kertoi eräälle vaikutusvaltaiselle kurdille armollisesta Jumalasta. Myöhemmin näkemykset kurdien ja SRK:n välillä ovat kai menneet pahemman kerran ristiin joissain kysymyksissä, eikä näitä Turkin kurdeja voi  parhaalla tahdollakaan kutsua vanhoillislestadiolaisten kanssa samalla tavalla uskoviksi.

Liekö niin, että näkemykset erkanevat aina siinä vaiheessa kun armon lisäksi ulkomaalisille aletaan tyrkyttää seurakunnan armoneuvoja. Ymmärrän kyllä, että ulkomaalaisen on vaikea ymmärtää millä tavalla esimerkiksi televisio, muut ulossulkeva seurakuntakäsitys, rytmimusiikki ja korvakorut liittyvät sielun pelastumiseen. Niin on minunkin.

Koko käsite "lähetystyö" on vanhoillislestadiolaisuudessa aika erikoinen, kuten Suominen toteaa. Vaikka Jeesus antoi lähetyskäskyn viedä ilosanomaa kaikkeen maailmaan, vanhoillislestadiolaisuus ei aktiivisesti pyri juuri viemään ainoana pelastavana oppina pitämäänsä oppia oman porukkansa ulkopuolelle. Liikkeen jäsenet antavat muiden aika lailla rauhassa kulkea päin helvettiä. Lähetysseuratkin ovat useimmiten seuroja joissa ulkopaikkakuntalaiset tai jopa ulkomaiset puhujat puhuvat yleisölle, joka koostuu 99%:sti toisista vanhoillislestadiolaisista.

Ulkomailla tapahtuneet herätyksetkään eivät, kuten Suominen huomauttaa, ole yleensä olleet seurausta aktiivisesta lähetystyöstä vaan vanhoillislestadiolaisen ja ulkomaisen muukalaisen satunnaisesta tutustumisesta työ- tai opiskelumatkoilla.

Innottomuus käännyttää on siinä mielessä kummallinen asia, että jos vanhoillislestadiolainen kansalainen näkee vaikka jonkun olevan syöksymässä varmaan kuolemaan, hän menee auttamaan kuten kuka tahansa meistä tekisi. Mutta kun hän näkee 99,9% maailman ihmisistä olevan syöksymässä liikkeen oppien mukaisesti varmaan kuolemaan, se ei  heitä liiemmälti liikuta.

Minusta tuntuu, että liike on tässäkin mielessä kääntynyt herätysliikkeestä yhä enemmän nukutusliikkeeksi, kuten joku tutkija viime vuosina on todennut. Aktiivisen lähetystyön sijaan se pyrkii pitämään muurit korkeina, ettei väki karkaa liikkeestä, että kasvu sisältäpäin voi jatkua.

Onko Raamatulla väliä?

Kirjoitin äskeissesä postauksessa siitä, että vanhoillislestadiolaisuus vaatii kuuliaisuutta sen omille säännöille. Joku saattaa ajatella, että ei liike mitään sääntöjä ole itse ole keksinyt, se vain kehottaa elämään Raamatun neuvojen mukaan. Toinen taas saattaa ajatella, että mitä väliä sillä on perustuvatko liikkeen opetukset Raamattuun, koska hän ei usko Raamatun olevan sen parempi ohjekirja kuin mikään muukaan tuhansia vuosia sitten kirjoitettu tekstikokoelma.

Ensiksi, liikkeen opetukset perustuvat osin Raamattuun, mutta mielestäni niin vähän että voisi sanoa liikkeen opetuksen perustuvan mm. Raamattuun. Raamattu ei todellisuudessa ole liikkeelle muuta kuin inspiraation lähde muiden joukossa, vaikka se muuta väittää. Toiseksi, minusta sillä on väliä, perustuuko liikkeen opetus Raamattuun, riippumatta onko Raamattu erehtymätön jumalallinen oppikirja kaikesta vai pelkkä satukirja muiden joukossa. Miksi sillä on väliä?

Siksi, että jos liike julistaa Raamatun olevan sen tärkein ohje, niin kukaan ei ainakaan voi sanoa liikkeen huijaavan jos se sitten järkähtämättömästi pitää kiinni Raamatun sanasta. Se pelaa avoimin kortein. Sen jälkeen voidaan vain väitellä siitä onko Raamattu hyvä perusta vai ei.

Jos taas liike julistaa Raamatun olevan sen tärkein ohje, mutta todellisuudessa viis veisaa Raamatun ohjeista tosipaikan tullen, liikettä voi syyttää ihmisten huijaamisesta ja kaksinaamaisuudesta. Tämän taas pitäisi herättää jokaisen epäluulot, piti Raamattua sitten totena tai ei. 

Miksi minä uskallan väittää, että vanhoillislestadiolaisuudelle Raamattu on vain yksi kirja muiden joukossa, ja todellinen synnin, oikean opetuksen ja sopivan elämäntavan määrittelijä on liike itse?

Vanhoillislestadiolaisuudessa hyväksytään monia Raamatun kieltämiä asioita. Vanhasta testamentista, muuttumattomasta Jumalan sanasta, löytyy läjäpäin ohjeita joille vanhoillislestadiolaisuus viittaa kinttaalla. Toisaalta liikkeessä taas perustellaan monia sen vaatimia asioita, esimerkiksi ehkäisettömyyttä, samaisella Vanhalla testamentilla.

Uudesta testamentistakin löytyy viljalti ohjeita, joiden rikkominen vanhoillislestadiolaisuudessa hyväksytään. Jeesus neuvoo antamaan omaisuuden köyhille, apostoli Johannes sanoo, että meidän on annettava kahdesta paidastamme toinen sille jolla ei ole yhtään, ja ruoan suhteen on meneteltävä samoin. Kuitenkin liikkeessä hyväksytään omaisuuden kerryttäminen muiden köyhyydestä huolimatta. Toisaalta liikkeessä vaaditaan noudattamaan monia asioita, joita ei voi mitenkään Raamatulla perustella. Raamattu jopa kieltää perusteettomien vaatimusten esittämisen lähimmäiselle, mutta se ei liikettä estä niitä esittämästä.

Usein perusteena Raamattuun perustumattomille neuvoille on vain kuuliaisuus seurakunnalle. Seurakunta siis ajaa Raamatun ohi, kun ne ovat keskenään ristiriidassa. Tämä koskee vaikkapa korvakoruja tai tv:tä. Raamattu kieltää turhat kiellot, mutta seurakunta silti asettaa niitä.

Kun seurakunta määrittää, mikä kohta Raamatusta otetaan ja mikä jätetään huomiotta, ja lisää vielä mielivaltaisesti Raamatusta riippumattomia vaatimuksia, kieltoja ja käskyjä, niin silloinhan seurakunta on ylin auktoriteetti, ei suinkaan Raamattu.

Liike siis toimii hyvin kaksinaamaisesti. Samalla liike toimii hyvin lahkomaisesti. Se nimittäin vaatii kuuliaisuutta todellisuudessa itselleen, seurakunnalle, ja väittää että taivas- ja helvettipaikat jaetaan sen perusteella onko ihminen kuuliainen seurakunnalle ja katuuko ja pyytääkö hän anteeksi rikottuaan seurakuntaa vastaan. Raamatun esittämä Jumala kaivetaan esiin, kun se sopii liikkeen omiin tarkoitusperiin ja tungetaan takaisin pöytälaatikkoon kun se sotii liikkeen kuuliaisuusvaatimusta vastaan.

Liike vaikuttaa minusta vain Jumalan naamarin taakse piiloutuneelta lahkolta.

Anteeksiantamuksen valtakunta?

Kirjassa kerrotaan lähetyssaarnaaja Daniel Everettista (kristitty, mutta ei vanhollislestadiolainen), joka yritti tehdä lähetystyötä Amazonin sademetsän intiaanien parissa. Hänen tehtävänsä oli "vakuuttaa onnelliset ja tyytyväiset ihmiset siitä, että he ovat tuomittuja, ja tarvitsevat Jeesuksen henkilökohtaiseksi vapahtajakseen." Everett on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Hän ei onnistunut vakuuttamaan intiaaneja, vaan kävi päinvastoin: Everettkin menetti uskonsa kristinuskoon.

Olen miettinyt paljon anteeksiantoa, joka kerrotaan paitsi yleisesti kristinuskon niin varsinkin vanhoillislestadiolaisuuden hyväksi puoleksi. Jopa liikkeestä eronneet kertovat arvostavansa ja kaipaavansa vanhoillislestadiolaisuuden anteeksiantamusta.

Mitä enemmän itse olen miettinyt liikkeen anteeksiantamusta, sitä vähemmän se tuntuu jalolta ja rakkaudelliselta. Minusta nimittäin vaikuttaa siltä, että vanhoillislestadiolaisuuden runsas anteeksiantamus johtuu vain siitä, että liike syyllistää jäseniään poikkeuksellisen runsaasti. Liikkeen toimintatapa vaikuttaa rankasti kärjistetyltä versiolta Everettin esimerkistä.

Miten kaikki tapahtuu: Ensin ihmisiä syyllistetään ties mistä asioista. Näitä kutsutaan liikkeessä synneiksi. Synti voi olla Raamatun vastaista toimintaa, mutta synniksi voidaan määritellä myös asia joka ei millään tavalla ole perusteltavissa Raamatulla. Lyhyesti sanottuna siis liike vain nimittää sen omia sääntöjään vastaan rikkomista synniksi, ja väittää että niiden rikkoja joutuu helvettiin, ikuiseen kidutuskammioon. Näin ihminen saadaan haavoitettua.

Seuraavaksi liike kertoo, että sillä ja ainoastaan sillä on lääke tähän haavaan. Vain liikkeestä tulevalla synninpäästön saarnalla voidaan pyyhkiä synnit pois. Se siis kertoo, että se itse voi pelastaa ihmisen siltä rangaistukselta johon liikkeen sääntöjen rikkominen johtaa.

Lopuksi liike vielä vannottaa, että katuva saa synnit anteeksi. Siis vain katuva, sellainen ihminen joka katuu sääntöjen rikkomista ja haluaa elää liikkeen sääntöjen mukaan. Näin riippuvuuskierre on varma.

Liike määrittelee mikä on sopivaa ja mikä ei. Lisäksi liike kertoo, että jos määritelmiä ei noudata, joutuu ikuisesti kidutettavaksi. Sen jälkeen liike lupaa pelastaa tältä ikuiselta kidutukselta, kunhan suunniltaan peloteltu ihminen suostuu tästä eteenpäin elämään liikkeen sääntöjen mukaisesti. Minä en näe tuossa mitään jaloa ja poikkeuksellisen armollista anteeksiantoa vaan pelkästään sairasta uskonnollista vallankäyttöä, jolla ihmiset sidotaan liikkeen pauloihin erittäin tiukasti.

Jumalan julma leikki

"Jumala luo meidät ihmiset maailmaan meiltä kysymättä, ja odottaa meidän toimivan tietyllä tavalla tai muuten hän rankaisee meitä ankarasti ja ikuisesti. Jumala kaikkitietävyydessään varmasti tietää kadotettavien nimet. Hän siis luo tarkoituksella ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta välttää helvettiä. 

Jokainen poikkeaminen tältä ennaltamäärätyltä uralta olisi nimittäin Jumalan erehtymistä, mutta koska hänen erehtyminen ei ole mahdollista, niin emme voi poiketa hänen suunnitelmistaan.

Siksi kristitty ei voi muuta kuin ajatella, että olemme täysin tahtomattamme Jumalan pelinappuloita kun hän armossaan miettii missä kukakin viettää ikuisuutensa.

Tämä sydämetön julmuuden harjoitus on taatusti julmin rikos jota kukaan voisi koskaan tehdä."

Jason Long teoksessaan "Biblical Nonsense: A Review of the Bible for Doubting Christians."

Käännös on blogistin oma vapaa käännös, vajavaisilla armolahjoilla toteutettu.

Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa

Lukiessani Suomisen kirjan lukua 4.2.3 joka käsittelee vanhoillislestadiolaisuuden suhtautumista liikkeen ulkopuoliseen maailmaa, tuli minulle mieleen monenlaista...

Vanhoillislestadiolaisuudessa on käytössä monia termejä, joita käytetään niiden alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti. Tämä johtaa moniin väärinymmärryksiin. Pahin esimerkki tästä lienee käsite Jumalan valtakunta. Jeesus käyttää Jumalan valtakuntaa kuvaamaan Jumalan valtapiiriä, sitä osaa ihmisen sisimmässä, jossa Jumala hallitsee. Vanhoillislestadiolaisuudessa se taas on otettu tarkoittamaan vanhoillislestadiolaista herätysliikettä.

Tällöin Jeesuksen kehoitus etsiä ensin Jumalan valtakuntaa saa aivan toisen merkityksen. Se ei enää tarkoitakaan Jumalan tahdon tutkimista ja etsimistä vaan oikean herätysliikkeen ja rauhanyhdistyksen yhteyteen pyrkimistä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa tyypillisesti puhutaan uskon aikaan saamista hyvistä teoista, samalla kun muistutetaan maailman ja sen ihmisten pahuudesta. Toisaalta taas korostetaan, että ihmisinä "me uskovaiset emme ole muita parempia." Kuitenkin vanhoillislestadiolaiset ajattelevat elävänsä jokseenkin Jumalan sanan mukaan, eivät synnissä niin kuin muut, mikä on merkki elävästä uskosta joka puuttuu niiltä kaikilta muilta ihmisiltä, jotka ovat teoillaan kieltäneet uskonsa.

On ihmeellistä, että vanhoillislestadiolaiset kehtaavat syyttää muita ihmisiä tekopyhyydestä ja omavanhurskaudesta. Nimittäin kaikki vanhoillislestadiolaisten tekemät hyvät teot nähdään liikkeessä elävän uskon hedelmänä, kun taas ulkopuolisten tekemät hyvät teot nähdään omavanhurskautena ja pyrkimyksenä kelvata teoilla Jumalalle, eli merkkinä kuolleesta uskosta, joka on yhtä kuin epäusko. Mitä tämä on muuta kuin itseriittoisuutta ja tekopyhyyttä?

Minut pysäytti aikanaan se, kun huomasin olevani juuri kuten Jeesuksen moittimat fariseukset. Olin varma omasta pelastuksestani, mutta ajattelin muiden joutuvan helvettiin. Oli järkyttävää tajuta, että olin kuin Luukkaan evankeliumin fariseus:

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen

"Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani.

Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.'

Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!' 

"Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan."

Kun yhtäkkiä tajusin olevani yhtä suuri syntinen kuin kaikki ei-vanhoillislestadiolaisetkin, tajusin myös Paavalin roomalaiskirjeen moitteiden olevan tarkoitettu minulle:

"Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin. Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja. Me tiedämme, että Jumala on oikeassa tuomitessaan ne, jotka tekevät tällaista."

Vasta itsepetoksen lopettaminen sai tajuamaan sen, että olin ollut pöyhkeä olahyväinen ja tekopyhä, ja vasta sen jälkeen ymmärsin ettei minusta ole tuomisemaan muita, vaan minun on oltava armollinen muita kohtaan. Minä olin kyllä kasvanut tähän Jumalan valtakunnaksi kutsuttuun herätysliikkeeseen, mutta samalla olin kasvanut sen omahyväiseen opetukseen liikkeen jäsenten ainutlaatuisuudesta ja olin näin kaukana Raamatun opettamasta Jumalan valtakunnasta. 

Miten on mahdollista, että Raamattua ylimpänä auktoriteettina pitävästä yhteisöstä tulee juusi Jeesuksen kritisoimien fariseusten kaltainen? Eikä tämä koske pelkästään tätä yhtä herätysliikettä, vaan tuhansia muitakin uskonnollisia liikkeitä.

Suominen lainaa muutamia fundamentalististen uskontojen tutkijoita, jotka toteavat, että näille on hyvin tyypillistä kuvata heidät itsensä eli uskovaiset tietynlaisen stereotypian kaltaisina, ja muut eli epäuskoiset toisenlaisen stereotypian kaltaisena. Silloin ihmisiä ei enää nähdä yksilöinä vaan tämän stereotypian kaltaisina uskovaisina tai epäuskoisina. Psykologisesti uskovainen projisoi huonoimmat puolet itsestään epäuskoisiin ja ummistaa silmänsä heidän hyvyydeltään. Samalla rajanveto ulkomaailmaan helpottuu, ja ryhmän yhteenkuuluvuuden tunnu lujittuu. Ulkopuolinen maailma kuvitellaan todellisuutta pahemmaksi ja yhteisön sisäpuoli todellisuutta paremmaksi.

Suominen ottaa esille useita sitaatteja, joissa vanhoillislestadiolaiset kirjoituksissaan puolustavat ahdasta pelastuskäsitystään, jonka mukaan liikkeen ulkopuolella ei ole pelastusta. Suominen huomauttaa, että samalla kun liike tuomitsee liian suvaitsevaiset vääräoppisiksi, jos he yrittävät laventaa pelastuskäsitystä, on liike jälleen kerran ristiriidassa Lutherin kanssa, joka kritisoi kaikkia pyrkimyksiä määritellä kuka on todellinen uskovainen ja kuka ei. Toki Suominen muistuttaa aiheellisesti, ettei Lutherkaan ollut tässä avaramielisyydessään kovin johdonmukainen, vaan tuomitsi helvetin omaksi monia hänen kansaaan erimielisiä.

Minä jatkan edelleen Jumalan valtakunnan etsimistä, enemmän olen havainnut löytäväni sitä vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolelta kuin aikanaan kuvittelin. Vaikka koenkin löytäneeni jotain oikeaa, haluan edelleen jatkaa etsimistä Paavalin kehoituksen tyyliin: "Koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä on hyvää"

Maailmassa mutta ei maailmasta

Vanhoillislestadiolaisuus, kuten muutkin fundamentalistiset liikkeet, elävät rajanvedosta pahaan maailmaan. Olemme maailmassa, mutta emme maailmasta. Maailma pilkkaa. Maailma vainoaa. Maailman houkutukset meitä ahdistavat. Maailma vie sisaria ja veljiä.

Mikä maailma? No ne kaikki maailman ihmiset, jotka eivät ole vanhoillislestadiolaisia. He ovat läpeensä pahoja ja petollisia. Ryyppäävät ja rellestävät. Harrastavat irtosuhteita ja pettävät puolisoitaan. Valehtelevat ja varastavat...

Suominen toteaa aivan oikein, että jos ajattelet muiden paitsi kaltaistesi olevan markalla helvettiin, ei ole lainkaan ihme että haluat erottua heistä, niin hengellisesti kuin sosiaalisestikin. Heti kun alat pitää omaa porukkaasi "meinä", pidät muita "ei-meinä". Tällainen "me/nuo" -ajattelu lisää yhteenkuuluvuutta, mutta vaikuttaa valitettavasi myös siihen miten kohtelemme noita muita.

Miksi rajaa sitten vedetään muihin? Siksi, että jos ympäröi itsensä vain ihmisillä jotka vahvistavat yhteisön syöttämiä uskomuksia, ihminen ei niin herkästi ala epäillä uskomusten todenperäisyyttä. 

Samoin sillä tavalla saadaan ihmiset uskomaan, että ei ole vaihtoehtoja. On hyväksyttävä tämä porukka, vaikka siinä olisi jotain huonoakin. Ei voi lähteä, sillä maailma on vielä pahempi. Ja sitä paitsi tämän meidän porukan väitetyt huonot puolet ovat vain maailman pilkkaa, oikeasti tämä on täydellinen.

Jehovan todistajilla on suoranainen kielto ulkopuoliseen sosiaalisuuteen, jopa uskonsa kieltäneisiin sukulaisiin katkaistaan kaikki yhteydenpito. Se tekee lähtemisen erittäin rajuksi prosessiksi. Vanhoillislestadiolaisuudessa ulkopuolisten kanssa kanssakäyminen ei ole yhtä kiellettyä, mutta eipä siihen juuri kannustetakaan. Olenpa minäkin saanut moitteita liian läheisistä väleistä "epäuskoisiin ja uskonsa kieltäneisiin" ystäviini.

Suomisen kirjassa esitetään paloja eräästä mielenkiintoisesta väittelystä eräällä internetin keskustelupalstalla, jossa eräs esikoislestadiolainen jakeli tuomioitaan, ja kun vastaus oli tyly, hän kuittasi sen maailman vainona. Siihen moni kysyi, että miksi kuvittelet maailman vihaavan, tai edes välittävän kun suurin osa maailmasta ei edes tiedä teistä mitään. Olet kuin minäkeskeinen lapsi, joka luulee auringon laskevan ja nousevan hänen tahtonsa mukaan. Sinä tuomitset muut helvettiin, ja me emme sinulle tee samoin, mutta silti sinä väität että maailma vainoaa eikä päinvastoin...

Maailman pilkka on kuitenkin iskostettu niin syvälle vanhoillislestadiolaiseen ajattelutapaan, että liikkeen ulkopuolelta tulevaa kritiikkiä ei kyetä kuuntelemaan vaan usein ihan aiheellinenkin kritiikki kuitataan maailman pilkkana joka vain todistaa, että vanhoillislestadiolaisuus on Jumalan asialla. Toki tätä lähestymistapaa sovelletaan usein myös liikkeen sisältä nousevaan kritiikkiin. Rajaa meidän ja noiden välillä, erottelua tyhmiin ja viisaisiin neitseisiin, on viime aikoina alettu tuoda entistä enemmän liikkeen sisälle, kun liikkeen sisältä kritiikkiä esittäviä on haluttu ajaa marginaaliin.