Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa

Lukiessani Suomisen kirjan lukua 4.2.3 joka käsittelee vanhoillislestadiolaisuuden suhtautumista liikkeen ulkopuoliseen maailmaa, tuli minulle mieleen monenlaista...

Vanhoillislestadiolaisuudessa on käytössä monia termejä, joita käytetään niiden alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti. Tämä johtaa moniin väärinymmärryksiin. Pahin esimerkki tästä lienee käsite Jumalan valtakunta. Jeesus käyttää Jumalan valtakuntaa kuvaamaan Jumalan valtapiiriä, sitä osaa ihmisen sisimmässä, jossa Jumala hallitsee. Vanhoillislestadiolaisuudessa se taas on otettu tarkoittamaan vanhoillislestadiolaista herätysliikettä.

Tällöin Jeesuksen kehoitus etsiä ensin Jumalan valtakuntaa saa aivan toisen merkityksen. Se ei enää tarkoitakaan Jumalan tahdon tutkimista ja etsimistä vaan oikean herätysliikkeen ja rauhanyhdistyksen yhteyteen pyrkimistä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa tyypillisesti puhutaan uskon aikaan saamista hyvistä teoista, samalla kun muistutetaan maailman ja sen ihmisten pahuudesta. Toisaalta taas korostetaan, että ihmisinä "me uskovaiset emme ole muita parempia." Kuitenkin vanhoillislestadiolaiset ajattelevat elävänsä jokseenkin Jumalan sanan mukaan, eivät synnissä niin kuin muut, mikä on merkki elävästä uskosta joka puuttuu niiltä kaikilta muilta ihmisiltä, jotka ovat teoillaan kieltäneet uskonsa.

On ihmeellistä, että vanhoillislestadiolaiset kehtaavat syyttää muita ihmisiä tekopyhyydestä ja omavanhurskaudesta. Nimittäin kaikki vanhoillislestadiolaisten tekemät hyvät teot nähdään liikkeessä elävän uskon hedelmänä, kun taas ulkopuolisten tekemät hyvät teot nähdään omavanhurskautena ja pyrkimyksenä kelvata teoilla Jumalalle, eli merkkinä kuolleesta uskosta, joka on yhtä kuin epäusko. Mitä tämä on muuta kuin itseriittoisuutta ja tekopyhyyttä?

Minut pysäytti aikanaan se, kun huomasin olevani juuri kuten Jeesuksen moittimat fariseukset. Olin varma omasta pelastuksestani, mutta ajattelin muiden joutuvan helvettiin. Oli järkyttävää tajuta, että olin kuin Luukkaan evankeliumin fariseus:

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen

"Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani.

Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.'

Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!' 

"Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan."

Kun yhtäkkiä tajusin olevani yhtä suuri syntinen kuin kaikki ei-vanhoillislestadiolaisetkin, tajusin myös Paavalin roomalaiskirjeen moitteiden olevan tarkoitettu minulle:

"Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin. Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja. Me tiedämme, että Jumala on oikeassa tuomitessaan ne, jotka tekevät tällaista."

Vasta itsepetoksen lopettaminen sai tajuamaan sen, että olin ollut pöyhkeä olahyväinen ja tekopyhä, ja vasta sen jälkeen ymmärsin ettei minusta ole tuomisemaan muita, vaan minun on oltava armollinen muita kohtaan. Minä olin kyllä kasvanut tähän Jumalan valtakunnaksi kutsuttuun herätysliikkeeseen, mutta samalla olin kasvanut sen omahyväiseen opetukseen liikkeen jäsenten ainutlaatuisuudesta ja olin näin kaukana Raamatun opettamasta Jumalan valtakunnasta. 

Miten on mahdollista, että Raamattua ylimpänä auktoriteettina pitävästä yhteisöstä tulee juusi Jeesuksen kritisoimien fariseusten kaltainen? Eikä tämä koske pelkästään tätä yhtä herätysliikettä, vaan tuhansia muitakin uskonnollisia liikkeitä.

Suominen lainaa muutamia fundamentalististen uskontojen tutkijoita, jotka toteavat, että näille on hyvin tyypillistä kuvata heidät itsensä eli uskovaiset tietynlaisen stereotypian kaltaisina, ja muut eli epäuskoiset toisenlaisen stereotypian kaltaisena. Silloin ihmisiä ei enää nähdä yksilöinä vaan tämän stereotypian kaltaisina uskovaisina tai epäuskoisina. Psykologisesti uskovainen projisoi huonoimmat puolet itsestään epäuskoisiin ja ummistaa silmänsä heidän hyvyydeltään. Samalla rajanveto ulkomaailmaan helpottuu, ja ryhmän yhteenkuuluvuuden tunnu lujittuu. Ulkopuolinen maailma kuvitellaan todellisuutta pahemmaksi ja yhteisön sisäpuoli todellisuutta paremmaksi.

Suominen ottaa esille useita sitaatteja, joissa vanhoillislestadiolaiset kirjoituksissaan puolustavat ahdasta pelastuskäsitystään, jonka mukaan liikkeen ulkopuolella ei ole pelastusta. Suominen huomauttaa, että samalla kun liike tuomitsee liian suvaitsevaiset vääräoppisiksi, jos he yrittävät laventaa pelastuskäsitystä, on liike jälleen kerran ristiriidassa Lutherin kanssa, joka kritisoi kaikkia pyrkimyksiä määritellä kuka on todellinen uskovainen ja kuka ei. Toki Suominen muistuttaa aiheellisesti, ettei Lutherkaan ollut tässä avaramielisyydessään kovin johdonmukainen, vaan tuomitsi helvetin omaksi monia hänen kansaaan erimielisiä.

Minä jatkan edelleen Jumalan valtakunnan etsimistä, enemmän olen havainnut löytäväni sitä vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolelta kuin aikanaan kuvittelin. Vaikka koenkin löytäneeni jotain oikeaa, haluan edelleen jatkaa etsimistä Paavalin kehoituksen tyyliin: "Koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä on hyvää"