Tästä(kin) asiasta vanhoillislestadiolaisuudessa on ollut monenlaisia käsityksiä aikojen saatossa, kuten Suominen huomauttaa. Joidenkin mielestä siihen on kuuluttava raju synnintunto ja tuska, toisten mielestä julkinen synnintunnustus ja armon anelu, kolmansien mielestä elämän muutos ja neljänsien mielestä kaikki nämä.
Suominen huomauttaa, että yksi asia on kuitenkin pysynyt muuttumattomana: parannukseen on katsottu niin ennen kuin nykyäänkin kuuluvan uskovaiselta ihmiseltä saarnattu synninpäästö. Se mikä on merkillistä, on että Raamatussa parannus ei koskaan sisällä toisen uskovaisen sanomaa synninpäästön saarnaa. Esimerkiksi kohta missä Pietari kieltää Jeesuksen kolmesti ei pääty Pietarin pyyntöön saada synnit anteeksi eikä toisen uskovaisen julistukseen syntien anteeksiannosta.
Toinen asia mihin minä itse olen kiinnittänyt huomiota Raamattua lukiessa on se, että Jeesus ei saarnannut vanhoillislestadiolaisuuden tavoin, että parannus olisi jokin kertarysäys joka siirtäisi ihmisen epäuskosta uskovaisten pelastuvien joukkoon.
Kyllä, tiedän että Jeesus sanoi "Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan." Mutta kenelle hän sen sanoi? Omille uskovaisille opetuslapsilleen. Uskovaisenkin on tehtävä jatkuvasti parannusta, oltava parempi, tehtävä enemmän hyvää, aivan kuten epäuskoisenkin.
Toiseksi Jeesus sanoi, että jokainen paha teko vie kadotukseen, ja että jokainen pienikin hyvä teko vie pelastukseen. Hän ohjasi aina valitsemaan hyvän. Hän ei opettanut, että yhdessä hetkessä epäuskoisesta *tsäp* tulee uskovainen ja hän pelastuu.
Lienee myös tarpeen muistaa, että kun Jeesus ohjasi valitsemaan hyvän, hän ei neuvonut olemaan kuuliainen seurakunnan neuvoille eikä myöskään noudattamaan lakikirjaa, vaan hän neuvoi tekemään lähimmäisellemme inhimillistä hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti