Tuhansien hajaannusten liike

Lestadiolaisuus on tunnetusti hajaannuksille altis liike. Liikkeellä on kaiken kaikkiaan kymmeniä haaroja, joista tyypillisesti jokainen väittää olevansa ainoa oikea, ja muiden olevan "eriseuroja" eli oikeasta Jumalan seurakunnasta eronneita vääräoppisia lahkoja. Vanhoillislestadiolaisuudessa myös liikkeen sisällä eriseurakortti on ahkerassa käytössä. Jos jonkun mielipiteet eivät miellytä, hänet leimataan herkästi eriseuraiseksi. Jos liikkeen valtaapitäviä olisi uskominen, liikkeessä olisi koko ajan juuri syntymässä uusi eriseura: Näkymätön vihollinen pitää porukan yhtenäisenä. Eriseuraiseksi on leimattu niin naispappeuden kannattajia kuin pedofiliatapausten esiin nostajiakin. Keinoja ei kaihdeta, kun puolustetaan "Jumalan valtakuntaa" ja sen huoneenhallitusta.

Sinänsä ei minusta ole ihme, että liike on hajaannuksille altis. Korostivathan liikkeen alkuaikojen vahvat miehet Laestadius ja Raattamaa keskenään täysin erilaisia asioita. Laestadius vahti valppaana, että ketään ei liian heppoisin perustein pidetä uskovaisena, hän oli varsinainen lakikristitty. Raattamaa taas saarnasi armoa avaraa kaikille sitä pyytäville, ja niillekin jotka eivät ymmärtäneet pyytää. Lestadiolaisuudessa ei kuitenkaan tunnusteta tätä ristiriitaa, vaan pidetään näitä molempia saman ainoan oikean uskon esikuvina. Silloin kenet tahansa on helppo leimata harhaoppiseksi, aina voidaan vedota hänen poikkeavan joko Laestadiuksen tai Raattamaan opetuksesta, yleensä tämä ilmaistaan siitä että henkilö ei usko "kuten ennen on uskottu" tai että hän on "eri hengessä".

Ed Suominen käy hajaannuksia käsittelevässä luvussa läpi lestadiolaisuuden päähaarat. Mielenkiintoista on huomata se, että useinkaan hajaannukset eivät ole saaneet alkuansa todellisista suurista opillisista erimielisyyksistä, vaan henkilöristiriidoista joissa lyömäaseeksi on otettu milloin mikäkin näennäinen hengellinen ristiriita.

Harva vanhoillislestadiolainen esimerkiksi osaa sanoa, mitä eroa on vanhoillislestadiolaisuuden ja rauhansanalaisuuden (ns. pikkuesikoisuus) opetuksessa. Todellisuudessa molempien liikkeiden sisäinen kirjavuus on paljon suurempi kuin liikkeiden väliset erot.

1970-luvun esimerkki kuvaa parhaiten hajaannusten syntyä ja niiden taustalla olevien kiistojen todellista luonnetta. Monet niistä vaikuttajista, jotka 1970-luvulla olivat SRK:n nimissä tuomitsemassa muita eriseuraisiksi, on myöhemmin SRK:n piirissä todettu harhaoppisiksi, mutta tämä ei ole johtanut liikkeessä itsetutkiskeluun. Liikkeessä ei ole uskallettu kysyä sitä kiusallista kysymystä, olivatko näiden myöhemmin harhaoppisiksi todettujen veljien järjestämät vainot sitten vääriä, ja heidän vainojensa uhrit todellisuudessa oikeaoppisia.

Erityisesti taannoista maallikkosaarnaajaa Heikki Saarta tarjoillaan liikkeessä nykyään syypääksi kaikkiin 1970-luvun ylilyönteihin. Samalla pitäisi kuitenkin kysyä, että miksi Heikki Saaren toimille annettiin aikanaan liikkeen siunaus, ja miksi liike ei sitten pyri sovintoon niiden kanssa, jotka ajettiin pois Heikki Saaren kätilöimissä hajaannuksissa.

Niin laajoissa hajaannuksissa kuin suppeammissa hoitokokouksissakin taustalla on yleensä vain se, että ihmiset ovat eri mieltä. Näistä sitten se yhteisön hierarkiassa ylempänä oleva julistaa hänen kanssaan eri mieltä olevat eriseuraisiksi tai harhaoppisiksi. Sen jälkeen loput ryhmittyvät syntyneille puolille.

Mistä sitten tietää kumpi riidan osapuolista on harhaoppinen? Siitä, että me olemme oikeassa ja nuo toiset ovat väärässä. Aivan samalla tavalla kun jalkapallo-ottelussa se toinen on vastustaja ja me olemme me. Ei siis ihme, että vanhoillislestadiolaisuuden ja siitä erkaantuneiden "eriseurojen" välillä ei ole sen suurempia eroja kuin rauhanyhdistyksen käytävän eri puolilla. Ovathan hajaannuksen tai erottamisten todellisena syynä useimmiten henkilöristiriidat, jotka taas voivat johtua huonoista henkilökemioista, vääristyneestä vallankäytöstä tai vaikka yrityksestä peitellä väärinkäytöksiä tai jopa rikoksia.