Vanhoillislestadiolaiset ovat jopa niin jalat maassa ihmisiä, että heidän on usein vaikea puhua uskosta muille. He eivät ole niitä, jotka kulkevat ovelta ovelle, liimailevat Jeesus-tarroja autoihinsa tai julistavat muutenkaan uskoaan. Kaikki tällainen kai tuntuu niin järjelle vieraalta hihhuloinnilta, että sen annetaan olla. Se koetaan vaivaannuttavana.
Joskus jopa tulee mieleen, että onko vanhoillislestadiolaisuus järkiuskonto. Puhujatkin sanovat usein että "kannattaa uskoa", vaikka liike virallisesti opettaakin että usko on Jumalan teko ihmissessä, eikä ihmisen teko. Kannattaa uskoa, niin ei tule vaikeuksia.
Toki järjen käytöstä varoitellaan, mutta yleensä vain silloin jos joku alkaa järkevillä argumenteilla kyseenalaistaa vaikkapa täydellistä kuuliaisuutta vanhoillislestadiolaiselle seurakunnalle.
Dramaattisimmat uskonelämän ilmentymät ovat puhujien ajoittaiset spontaanit itkuun puhkeamiset seurapuheiden loppupuolella. Se kertoo omaa kieltään: tämä uskonto on hyvin epädramaattinen. Lapsuudestani muistan joitakin "liikutuksia", eli vanhempien ihmisten spontaaneja äänekkäitä kiitoshuutoja kesken seurapuheiden. Nykyään niitäkään ei kuulu, ei ole kuulunut enää vuosikausiin.
Siksi onkin mielenkiintoista lukea Suomisen kirjasta luku, jossa kerrotaan liikkeen suhtautumisesta mystiikkaan. Liike ei ole todellakaan aina ollut niin lakoninen "kannattaa uskoa" -liike kuin se on nykyään. Päinvastoin, Laestadius piti aikanaan elävän uskon merkkinä juuri näitä sittemmin kadonneita liikutuksia. Myös näkyjen näkemistä, kielillä puhumista (ihmiselle selittämättömän kuuloista puhetta) ja muita vastaavia tapahtumia pidettiin arvossa, joskus niiden puuttuminen todetiin suorastaan merkiksi kuolleesta uskosta. Laestadius itsekin kertoi usein näyistään.
Saarnaaja Erik Stock kirjasi 1800-luvun lopulla ylös isänsä muistoja alkuherätysten ajoilta. Hänen mukaansa Laestadiuksen aikana synnintunnon oli ilmettävä selvästi, ja katuvan tuli huutaa armoa. Seurakunnan vanhimmat jopa vaativat, että elävän uskon todistamiseksi henkilön oli muistettava tarkasti hetki, jona hän sai parannuksen armon, ja lisäksi henkilön piti olla nähnyt näky kärsivästä, kuolleesta ja ylösnousseesta Jeesuksesta. Muuten uskoa ei katsottu aidoksi.
Laestadiuksen kuoltua kriteereitä piti kuitenkin höllentää, koska seurakuntien kasvu hyytyi. Portti oli liian ahdas. Ensimmäinen höllennys oli armon julistaminen jokaiselle sitä pyytävälle. Enää ei siis vaadittu mystisiä kokemuksia todisteena uskolle. Mutta kun tämäkään ei riittänyt, raivattiin porttia vielä vähän avarammaksi; armoa ja synninpäästöä alettiin julistaa koko seurakansalle, kysymättä kuka halusi synninpäästöä ja kuka ei.
Alkuheräysten mystiikka jäi vähitellen taka-alalle, ja 1970-lukuun mennessä asiat olivat jo menneet niin päälaelleen, että vanhoillislestadiolaisuudessa jopa varoiteltiin, että muissa hengellisisssä liikkeissä esiintyvä mystiikka on (erityisesti lopun aikoina) merkki vääristä profeetoista, kuten oheinen katkelma Amerikan vanhoillislestadiolaisten julkaisusta Voice of Zionista osoittaa:
”Into the picture of false prophets, particularly in the last times, belongs not only the performing of small tricks, but great wonders and signs. For this reason, if someone declares unto us that a certain such wonder happened at one of these meetings, and on this basis assures us that the great power of God was in effect there, we can answer, “Whether or not such wonders took place is not conclusive. According to the teachings of Jesus, such wonders will still, and especially in the last times, be associated with the works of false prophets” (from VOZ, 6/1978).
Näin oli taas tämä muuttumaton usko muuttunut, tehnyt täyskäännöksen, ja alkuaikoina uskon edellytyksenä pidetyt merkit tuomittiin nyt uskolle vieraina väärien profeettojen merkkeinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti