Vanhoillislestadiolaisuudelle on hyvin tyypillistä, että sen epäkohtia esille nostaneita pidetään seurakuntaa vastaan nousseina röyhkeinä yhteisen rakkauden rikkojina, tai heidän ollessaan entisiä vanhoillislestadiolaisia heitä pidetään katkerina uskonsa kieltäjinä, jotka vain haluavat kostaa.
Harvoin myönnetään, että kritiikin pontimena voi olla aivan päinvastainen motiivi: rakkaus. Jeesus tuskin kritisoi kiusallaan aikansa juutalaisia uskonnollisia johtajia. Kenties hän ei vain sietänyt sitä, että Jumalan nimissä tehtiin pahaa, ja hän siksi antoi voimakastakin kritiikkiä. Meidän aikamme kriittisillä äänillä seurakunnissa voi olla aivan samanlainen motiivi.
Suominen nostaa hänen tärkeimmäksi motiiviksi kirjan kirjoittamisessa rakkauden lapsuuden uskoaan kohtaan, eikä rakkauden puutetta. Hän toteaa: ”This book is not the result of caring too little about the faith of my childhood, but sadly, of caring too much.”
Valitettavasti vanhoillislestadiolaisuudessa yksimielisyyttä ja "seurakuntaäidin" auktoriteettia pidetään usein niin pyhinä asioina, että kritiikkiä ei sallita silloinkaan, kun se olisi paikallaan. Tämä on näkynyt esimerkiksi lasten hyväksikäyttökohussa, missä viestinviejä toisensa jälkeen on ohitettu tai vaiennettu välillä hyvinkin häikäilemättömästi. Silloinkin kun virheet on lopulta myönnetty, asian esiin tuoneita ihmisiä ei ole kiitetty, vaan he ovat usein jääneet ikuisesti epäilyttäviksi.
Suominen jatkaa motiiveistaan lainaten Lutherin perusteluja teesien kirjoittamiselle: "Rakkaudesta totuuteen ja halusta tuoda se julki." Hän ihmettelee miksi hänen vanhoillislestadiolainen kirkkonsa (USA:ssa vanhoillislestadiolaisuus on oma kirkkonsa) haluaa ohittaa tai vaientaa totuuden, jos se väittää olevansa "totuuden patsas ja perustus".
Suominen sanoo kirjansa olevan tutkielma vanhoillislestadiolaisesta opista ja käytännöstä, sen historiallisesta ja raamatullisesta perustasta, ja tutkielman tekijän olevan kirkon elinikäinen ja levoton jäsen, joka yhä uskoo Jumalaan (Jumalaan, joka loi maailman alkuräjähdyksessä, ja joka on selitys sille että ei minkään sijaan on olemassa jotain).
Hän pahoittelee, että huolimatta siitä, että hän rakastaa lapsuuden uskoaan ja monia läheisiään, jotka yhä siihen kuuluvat, hän ei voi enää suostua vaatimuksiin vaieta näkemyksistään, vaikka tietää sen tekevän kipeää monille läheisilleen.
Hän sanoo, ettei voi mitään sille totuudelle, että monet vanhoillislestadiolaisuuden ja Raamatunkin väittämistä ovat hirvittäviä.
Totuuden kohtaaminen on hänen mukaansa silti välttämätöntä. Hän viittaa aiemmin mainittuun häntä nuhdelleeseen puhujaan, joka ei uskonsa menettämisen pelossa uskaltanut lukea Suomisen alustavaa versiota kirjasta, ja kysyy onko tällainen totuuden pelko uskoa mihinkään muuhun kuin ympärillä oleviin ihmisiin, jotka toistavat vanhoja mantroja. Ohittamalla uskoonsa liittyvät faktat he tekevät koko uskosta opillisen kuplan, joka heittelehtii holtittomasti ilmassa ja uhkaa rikkoutua piennimmästäkään kosketuksesta totuuden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti