Laestadiusta ei myöskään siteerata käytännössä koskaan herätysliikkeen julkaisuissa. Ei ihmekään, sillä Lestadiuksen saarnojen tyyli on hyvin karski, ja puheet ovat armottoman lakihenkisiä, niissä on pakanallista taikauskoa ja erittäin seksuaalista kieltä, jonka kuuleminen tai lukeminen saisi nykypäivän uskovaisen hämmennyksen valtaan. Suomisen kirjassa on useita kuvaavia katkelmia tästä esimerkkinä.
Lestadiolaisuus tunnetaan ennen kaikkea synninpäästön saarnastaan: synnit saarnataan anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä". Harva tietää, että Laestadius itse ei halunnut hyväksyä tuollaista ansaitsematonta synninpäästöä.
Heikki Jussila kuvaa kirjassaan "Kutsujan armo" Laestadiuksen olleen "niin innokas jahtaamaan susia, että hän unohti välillä ruokkia lampaita."
Saipa liikkeen johtohahmoksi myöhemmin noussut synninpäästön ahkera saarnaaja Juhani Raattamaakin moitteita Laestadiukselta siitä, että "Jumalan valtakuntaan päästetään kaiken maailman roistotkin".
Laestadiuksen lakihenkisistä saarnoista ei juuri armoa löydy. Siksi onkin hieman väkinäistä vanhoillislestadiolaiseen tapaan yrittää väittää, että sekä läpeensä lakihenkinen Laestadius että armoa saarnaava Raattamaa olivat liikkeen oppi-isiä, jotka uskoivat keskenään juuri samalla tavalla, ja vieläpä juuri samalla tavalla kuin tämän päivän vanhoillislestadiolaiset.
Yhtä merkillistä on se, että kaikki lestadiolaisuuden haarat vannovat näiden samojen oppi-isien nimiin, ja ilmoittavat olevansa täsmälleen saman uskon edustajia, samalla kun pitävät lähes kaikki toisiaan aivan täydellisesti harhassa olevina eriseuroina; huolimatta siitä että ne eivät kykene edes näyttämään mitä eroa niillä on keskenään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti