Muuttumattoman muuttuminen mystisestä herätyksestä lakoniseksi järkiuskoksi

Vanhoillislestadiolaisuus vaikuttaa minusta varsin arkiselta uskonnolta. Jäsenet ovat tavallisia työssäkäyviä, perhettä hoitavia ihmisiä, jotka eivät juuri erotu muista ihmisistä. Ainakaan hihhuleiksi vanhoillislestadiolaisia ei voi sanoa. Seuroissakin istutaan hiljaa ja rauhallisesti, kunnes puheen päätyttyä mennään kahvioon ja puhutaan "tiestä ja matkasta", eli talonrakentamisesta, työkiireistä, autoista, lasten kasvamisesta ja muusta sellaisesta.

Vanhoillislestadiolaiset ovat jopa niin jalat maassa ihmisiä, että heidän on usein vaikea puhua uskosta muille. He eivät ole niitä, jotka kulkevat ovelta ovelle, liimailevat Jeesus-tarroja autoihinsa tai julistavat muutenkaan uskoaan. Kaikki tällainen kai tuntuu niin järjelle vieraalta hihhuloinnilta, että sen annetaan olla. Se koetaan vaivaannuttavana. 

Joskus jopa tulee mieleen, että onko vanhoillislestadiolaisuus järkiuskonto. Puhujatkin sanovat usein että "kannattaa uskoa", vaikka liike virallisesti opettaakin että usko on Jumalan teko ihmissessä, eikä ihmisen teko. Kannattaa uskoa, niin ei tule vaikeuksia.

Toki järjen käytöstä varoitellaan, mutta yleensä vain silloin jos joku alkaa järkevillä argumenteilla kyseenalaistaa vaikkapa täydellistä kuuliaisuutta vanhoillislestadiolaiselle seurakunnalle.

Dramaattisimmat uskonelämän ilmentymät ovat puhujien ajoittaiset spontaanit itkuun puhkeamiset seurapuheiden loppupuolella. Se kertoo omaa kieltään: tämä uskonto on hyvin epädramaattinen. Lapsuudestani muistan joitakin "liikutuksia", eli vanhempien ihmisten spontaaneja äänekkäitä kiitoshuutoja kesken seurapuheiden. Nykyään niitäkään ei kuulu, ei ole kuulunut enää vuosikausiin.

Siksi onkin mielenkiintoista lukea Suomisen kirjasta luku, jossa kerrotaan liikkeen suhtautumisesta mystiikkaan. Liike ei ole todellakaan aina ollut niin lakoninen "kannattaa uskoa" -liike kuin se on nykyään. Päinvastoin, Laestadius piti aikanaan elävän uskon merkkinä juuri näitä sittemmin kadonneita liikutuksia. Myös näkyjen näkemistä, kielillä puhumista (ihmiselle selittämättömän kuuloista puhetta) ja muita vastaavia tapahtumia pidettiin arvossa, joskus niiden puuttuminen todetiin suorastaan merkiksi kuolleesta uskosta. Laestadius itsekin kertoi usein näyistään.

Saarnaaja Erik Stock kirjasi 1800-luvun lopulla ylös isänsä muistoja alkuherätysten ajoilta. Hänen mukaansa Laestadiuksen aikana synnintunnon oli ilmettävä selvästi, ja katuvan tuli huutaa armoa. Seurakunnan vanhimmat jopa vaativat, että elävän uskon todistamiseksi henkilön oli muistettava tarkasti hetki, jona hän sai parannuksen armon, ja lisäksi henkilön piti olla nähnyt näky kärsivästä, kuolleesta ja ylösnousseesta Jeesuksesta. Muuten uskoa ei katsottu aidoksi.

Laestadiuksen kuoltua kriteereitä piti kuitenkin höllentää, koska seurakuntien kasvu hyytyi. Portti oli liian ahdas. Ensimmäinen höllennys oli armon julistaminen jokaiselle sitä pyytävälle. Enää ei siis vaadittu mystisiä kokemuksia todisteena uskolle. Mutta kun tämäkään ei riittänyt, raivattiin porttia vielä vähän avarammaksi; armoa ja synninpäästöä alettiin julistaa koko seurakansalle, kysymättä kuka halusi synninpäästöä ja kuka ei.

Alkuheräysten mystiikka jäi vähitellen taka-alalle, ja 1970-lukuun mennessä asiat olivat jo menneet niin päälaelleen, että vanhoillislestadiolaisuudessa jopa varoiteltiin, että muissa hengellisisssä liikkeissä esiintyvä mystiikka on (erityisesti lopun aikoina) merkki vääristä profeetoista, kuten oheinen katkelma Amerikan vanhoillislestadiolaisten julkaisusta Voice of Zionista osoittaa:

”Into the picture of false prophets, particularly in the last times, belongs not only the performing of small tricks, but great wonders and signs. For this reason, if someone declares unto us that a certain such wonder happened at one of these meetings, and on this basis assures us that the great power of God was in effect there, we can answer, “Whether or not such wonders took place is not conclusive. According to the teachings of Jesus, such wonders will still, and especially in the last times, be associated with the works of false prophets” (from VOZ, 6/1978).

Näin oli taas tämä muuttumaton usko muuttunut, tehnyt täyskäännöksen, ja alkuaikoina uskon edellytyksenä pidetyt merkit tuomittiin nyt uskolle vieraina väärien profeettojen merkkeinä.

Parannus ennen ja tänään

Monet haluaisivat päivittää uskoa ja opetusta vastaamaan tätä aikaa ja sen vaatimuksia. Mutta uskomme ja opetuksemme ei muutu, se on ollut ja tulee aina olemaan sama. Se perustuu muuttumattomaan Jumalan sanaan ja siksi emme voi muuttaa sitä, vaikka maailma ympärillämme muuttuu.

Näin me usein kuulemme opetettavan vanhoillislestadiolaisuudessa. On kuitenkin mielenkiintoista havaita, että monet asiat ovat muuttuneet paljonkin. Jopa erittäin keskeiset opetukset ovat muuttuneet matkan varrella. Esimerkiksi nykyään vanhoillislestadiolaisuudessa ajatellaan, että pelastuminen vaatii sen, että uskovainen ihminen saarnaa katuvalle syntiselle synnit anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä".

Vanhoillislestadiolaisuudelle kiusallista on vain se, että tämä(kin) muuttumaton opetus oli liikkeen alkuaikoina aivan toisenlainen. Laestadiuksen, Raattamaan tai kenenkään muunkaan alkuaikojen vaikuttajien kääntymyksen ei ole kerrottu tapahtuneen uskovaiselta saadun synninpäästön kautta. Päinvastoin, he saivat parannuksen armon kuuntelemalla toisten ihmisten kokemuksia, kuten Laestadius kuunnellessaan Lapin Mariaa, tai pohdiskellessaan, lukiessaan Raamattua tai mietiskellessään Raamatun lauseita, nähdessään Jeesuksen ilmestyvän... eli juuri sillä tavalla, jota nykypäivän vanhoillislestadiolaisuudessa pidetään mahdottomana tapana löytää elävä usko. 

Suomisen kirjassa on useita kuvauksia siitä kuinka lestadiolaisuuden alkuaikojen keskeiset henkilöt kertovat omista kääntymiskokemuksistaan, ja lisäksi muutama aikalaisten tekemä kuvaus näiden "merkkihenkilöiden" parannuksen saamisesta. Henkilökohtainen synninpäästö loistaa poissaolollaan. Ainoa pätevä perustelu tälle poissaololle on se, että silloin syntejä saatiin vielä anteeksi uskon kautta, joka saattoi herätä mietiskellessä, lukiessa tai Jeesuksen ilmestyessä. Jumala siis silloin herätti sydämiä aivan itse, kaikkivaltias kun oli. Se siitä muuttumattomuudesta.

Synninpäästön sanat otettiin käyttöön vasta vuosia myöhemmin Raattamaan toimesta. Hän ei saanut erästä synnin hädässä olevaa naista rauhoittumaan millään. Viimein hän kysyi naiselta uskoiko tämä Raattamaan ja kumppaneiden olevan Jumalan kansaa. Kun nainen vastasi myöntävästi, Raattamaa lohdutti häntä sanoen, ettei tämän tarvitse olla huolissaan, sillä hänen syntinsä ovat anteeksi. Nainen tuli hyvin iloiseksi ja kiitti Jumalaa. Kuitenkin, koska tällaista synninpäästöä ei aiemmin oltu käytetty, oli Raattamaakin eräiden lähteiden mukaan vielä tapauksen jälkeen epävarma siitä, tekikö hän oikein luvatessaan syntien olevan anteeksi. Mutta kotonaan hän luki Raamatusta kohdan "Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi." Sen jälkeen hän vakuuttui, että oli toiminut oikein, ja siitä lähtien synninpäästön sanoja alettiin käyttää laajemminkin.

Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että jos uskovaiselta ihmiseltä saatava henkilökohtainen synninpäästö on välttämätön ehto pelastavalle uskolle, eivät lestadiolaisuuden ensimmäisina edustajina pidetyt miehet omistaneet pelastavaa uskoa. Hehän tulivat uskoon väärällä tavalla. Tästä taas johtuu se, että he eivät voineet myöskään jakaa pelastavaa uskoa eteenpäin. Näin ollen ne, jotka väittävät olevansa heidän kautta kulkeneen uskon edustajia, ja väittävät uskon syntymisen vaativan henkilökohtaisen synninpäästön uskovaiselta ihmiseltä, eivät myöskään omista pelastavaa uskoa. Aika dramaattista, eikö?

Laestadiuksen jalanjäljissä?

Vielä Lutheriakin vähemmän vanhoillislestadiolaisuudessa tunnetaan Lars Leevi Laestadiuksen opetusta, miehen jonka mukaan liike on nimetty. Suurin osa liikkeen jäsenistä ei tiedä yhtään mitään Laestadiuksesta, paitsi ehkä tarinan hänen kääntymisestään hänen kohdatessaan Lapin Marian.

Laestadiusta ei myöskään siteerata käytännössä koskaan herätysliikkeen julkaisuissa. Ei ihmekään, sillä Lestadiuksen saarnojen tyyli on hyvin karski, ja puheet ovat armottoman lakihenkisiä, niissä on pakanallista taikauskoa ja erittäin seksuaalista kieltä, jonka kuuleminen tai lukeminen saisi nykypäivän uskovaisen hämmennyksen valtaan. Suomisen kirjassa on useita kuvaavia katkelmia tästä esimerkkinä.

Lestadiolaisuus tunnetaan ennen kaikkea synninpäästön saarnastaan: synnit saarnataan anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä". Harva tietää, että Laestadius itse ei halunnut hyväksyä tuollaista ansaitsematonta synninpäästöä. 

Heikki Jussila kuvaa kirjassaan "Kutsujan armo" Laestadiuksen olleen "niin innokas jahtaamaan susia, että hän unohti välillä ruokkia lampaita." 

Saipa liikkeen johtohahmoksi myöhemmin noussut synninpäästön ahkera saarnaaja Juhani Raattamaakin moitteita Laestadiukselta siitä, että "Jumalan valtakuntaan päästetään kaiken maailman roistotkin".

Laestadiuksen lakihenkisistä saarnoista ei juuri armoa löydy. Siksi onkin hieman väkinäistä vanhoillislestadiolaiseen tapaan yrittää väittää, että sekä läpeensä lakihenkinen Laestadius että armoa saarnaava Raattamaa olivat liikkeen oppi-isiä, jotka uskoivat keskenään juuri samalla tavalla, ja vieläpä juuri samalla tavalla kuin tämän päivän vanhoillislestadiolaiset.

Yhtä merkillistä on se, että kaikki lestadiolaisuuden haarat vannovat näiden samojen oppi-isien nimiin, ja ilmoittavat olevansa täsmälleen saman uskon edustajia, samalla kun pitävät lähes kaikki toisiaan aivan täydellisesti harhassa olevina eriseuroina; huolimatta siitä että ne eivät kykene edes näyttämään mitä eroa niillä on keskenään.

Lutherin jalanjäljissä?

Vanhoillislestadiolaisuuden oppi-isistä eniten kirjoituksia jätti jälkeensä Luther. Minä olen Ed Suomisen tavoin hämmästynyt siitä, miten vähän hänen sanomisistaan ja ajatuksistaan tiedetään liikkeen jäsenten keskuudessa. Samoin minä hämmästyin aikanaan kiinnostuessani Lutherin ajatuksista, kun huomasin, että SRK ei myy hänen kirjojaan lainkaan. Nyt kun olen tutustunut Lutherin tuotantoon ja ajatuksiin tarkemmin, en ihmettele lainkaan tätä haluttomuutta levittää Lutherin ajatuksia ja tutustua niihin. Ne kun eivät suurilta osin hirveän hyvin tue vanhoillislestadiolaisen liikkeen nykyopetusta.

Usein Luther esitetään vanhoillislestadiolaisuuden oppi-isänä käyttämällä hänen kirjoituksiaan varsin valikoiden. Sitten kun joudutaan vastatusten sellaisten Lutherin ajatusten kanssa, jotka eivät tue vanhoillislestadiolaista opetusta, tai jotka jopa ovat jyrkästi sitä vastaan, otetaan käyttöön muutamia selityksiä.

Ensimmäinen selitys on se, että käännöksen sanotaan olevan huono, eikä se näin ollen vastaa Lutherin alkuperäistä ajatusta. Toinen selitys on se, että kirjoitukset ovat ajalta ennen Lutherin parannuksentekoa, eli kääntymistä. Kumpikaan selitys ei pidä paikkaansa. 

En ole nähnyt yhtään osoitusta siitä, että käännösvirheet olisivat syyllisiä Lutherin ajatusten ja vanhoillislestadiolaisuuden opetusten eroihin. Suominen jopa opiskeli saksaa lukeakseen Lutheria alkukielellä. Hän ei kuitenkaan löytänyt alkuperäisistä teksteistä uusia merkityksiä, jotka olisivat selittäneet Lutherin käännösten ja vanhoillislestadiolaisen opetuksen ristiriidat. Sen sijaan lukeminen vahvisti hänen käsitystään siitä, että Luther ja vanhoillislestadiolaisuus ovat monessa suhteessa varsin etäällä toisistaan.

Lähes kaikki Lutherin teksteistä ovat syntyneet Lutherin "tornikokemuksen" jälkeen, joka taas tapahtui vuosia sen jälkeen, kun Luther oli kokenut kääntymyksen luostarissa. Lutherin tunnetuimmat tekstit siis kiistatta ovat syntyneet sen tapahtuman jälkeen, jota voidaan pitää Lutherin kääntymyksenä tai parannuksena. Sekään ei siis selitä Lutherin ja vanhoillislestadiolaisuuden yhteensovittamattomuutta.

Kolmas keino sivuuttaa ongelmat on todeta, että "Luther ei ole Jumala". Siihen minä vastaan, että jos sinun ja Lutherin tulkinta Jumalan sanasta ovat vastakkain, ja sinä väität olevasi oikeassa sillä perusteella että "Luther ei ole Jumala", niin luuletko itse olevasi sitten Jumala? Minä kumoan sinun kantasi sanomalla, että sinäkään et ole Jumala.

On tietenkin aiheellista olla kriittinen Lutheriakin kohtaan, mutta oli Luther sitten väärässä tai oikeassa, niin minusta on hieman epäilyttävää, jos liike väittää opettavansa samalla tavalla kuin Luther, mutta kuitenkin opettaa usein täysin eri tavalla.

Uskosta uskoon

Tuli pieni tauko kirjan lukemiseen muiden kiireiden mennessä elämän tärkeimpien asioiden edelle. Toivottavasti nyt taas aikaa on enemmän.

Vanhoillislestadiolaisuus väittää edustavansa katkeamatonta jatkumaa Jeesuksesta asti - kuten niin moni muukin uskonnollinen ryhmä.

Olen joskus kysynyt ystäviltäni, että eikö pelastusta voi saada vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolellakin, kun kerran liikkeen käsityksen mukaan Jeesus ja Luther ja moni muukin pelastuivat - paljon ennen kuin koko vanhoillislestadiolaista herätysliikettä oli keksittykään. 

Tyypillinen vastaus on ollut, että vanhoillislestadiolaisuus edustaa Jumalan valtakuntaa. Se on Jumalan valtakunnan viimeisin olomuoto ketjussa, jossa ainoa oikea usko on siirtynyt Jeesuksesta meidän päiviimme asti. "Tämän maailman ihmiset" vain ovat kuulemma alkaneet kutsua tätä meidän aikamme Jumalan valtakuntaa vanhoillislestadiolaisuudeksi. Usko sinänsä on sama kuin kaikilla ennen uskoneillakin.

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että usko siirtyy henkilöstä toiseen henkilökohtaisen synninpäästön saarnan kautta. Liikkeessä jopa opetetaan, että pelkkä kirjoitetun sanan lukeminen ei voi johtaa pelastavaan uskoon (olkoonkin, että tämä opetus on ristiriidassa niiden kanssa, joita liike pitää oppi-isinään). Elävä pelastava usko syntyy vain, jos joku toinen elävässä uskossa oleva ihminen saarnaa synnit anteeksi. Toisin sanoen ainoan oikean pelastavan uskon vaatimuksena on aidon oikean uskovaisuuden katkeamaton synninpäästöketju Jeesuksesta tähän päivään. Siksi on uskomatonta, kuten Suominen huomauttaa, että kenelläkään ei ole hajuakaan miten se ainoa usko siirtyi Jeesuksesta Lutheriin ja miten taas Lutherista Lestadiukseen.

Tämän ketjun katkeamattomuuden pohdiskelu ja tutkiminen ei vanhoillislestadiolaisen opin perusteella pitäisi olla mikään joutavanpäiväinen lillukan varsi. Nimittäin: jos ketju on katki yhdestäkään kohdin niin kaikki on turhaa, meillä tämän päivän uskovaisilla ei ole pelastavaa uskoa. Jos Lapin Marialla ei ollut takanaan katkeamatonta ketjua Jeesuksesta asti, hänellä ei ollut elävää uskoa, eikä hän näin ollen voinut siirtää elävää uskoa Lestadiukselle, joka ei puolestaan voinut siirtää elävää uskoa eteenpäin, ja niin edelleen.

On ällistyttävää kuinka vähän tämä asia kiinnostaa vanhoillislestadiolaisia. Asia, joka ratkaisee pääsevätkö he taivaaseen vai joutuvatko helvettiin. Väkisin tulee mieleen, että onko tämä "ketjuopetus" niin hiekalle rakennettu, että sitä ei uskalleta pohtia, koska sen rehellinen tutkiminen paljastaisi koko opetuksen henkilökohtaisen synninpäästön välttämättömyydestä olevan absurdi. Onhan ketjuopetuksen seuraus se, että vanhoillislestadiolaisten pelastuminen on liikkeen opetuksen perusteella äärimmäisen epävarmaa. 

Ed Suominen oli kerran vuosia sitten kirjoittamassa siionin julkaisuun pohdiskelevaa artikkelia siitä, miten usko on siirtynyt Lutheriin asti. Eräs liikkeen historiaa tunteva puhuja oli kuitenkin ilmoittanut, ettei tämmöinen pohdiskelu sovi siionin julkaisuihin. Miksikähän ei?

Todellinen sydämen usko kestää kyseenalaistamisen

Tohtori Robert Price, jota kirjailija kutsuu omaksi uskonnolliseksi terapeutikseen, kirjoitti kirjan alustavaan versioon esipuheen. Siinä hän toteaa mielestäni viisaasti: "Rakastammeko perinnettämme ja Raamattua niin paljon, että uskallamme rohkeasti ja avoimesti tutkiskella niitä? Jos emme uskalla, on meidän kuuliaisuutemme Raamattua ja uskontoamme kohtaan ontompaa ja pinnallisempaa kuin väitämme."

Vanhoillislestadiolaisuus, Raamattu, Luther - ovatko kaikki oikeassa?

Suomisen kirja käsittelee paitsi vanhoillislestadiolaisuutta niin myös sen tunnustamia auktoriteetteja; Raamattua ja uskonpuhdistaja Martti Lutheria. Vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevä osio on toki yli kolminkertainen verrattuna Raamattua ja Lutheria käsittelevään osaan. Raamattua ja Luhteria luonnollisesti sivutaan jo vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevässä osiossa varsin paljon, mutta enimmäkseen sen tutkimiseksi, kuinka hyvin liike todellisuudessa perustuu näille auktoriteeteille, joille sen väitetään perustuvan.

Vanhoillislestadiolaisuuteen keskittyvän neljännen luvun alussa on muutama ajatuksia herättävä sitaatti:

"Eikö ole vähän epäilyttävää, että ainoa oikea uskonto on juuri se, johon sinä olet sattunut kasvamaan" Rachel Held Evans teoksessa Evolving in Monkey Town

"Suurin osa fundamentalisteista uskoo naiivisti, että juuri heidän uskontonsa on se, joka on säilynyt muuttumattomana Jeesuksen ajoista lähtien" Calvin Mercer teoksessaan Slaves to Faith

Motiivit kirjan kirjoittamiselle

Vanhoillislestadiolaisuudelle on hyvin tyypillistä, että sen epäkohtia esille nostaneita pidetään seurakuntaa vastaan nousseina röyhkeinä yhteisen rakkauden rikkojina, tai heidän ollessaan entisiä vanhoillislestadiolaisia heitä pidetään katkerina uskonsa kieltäjinä, jotka vain haluavat kostaa.

Harvoin myönnetään, että kritiikin pontimena voi olla aivan päinvastainen motiivi: rakkaus. Jeesus tuskin kritisoi kiusallaan aikansa juutalaisia uskonnollisia johtajia. Kenties hän ei vain sietänyt sitä, että Jumalan nimissä tehtiin pahaa, ja hän siksi antoi voimakastakin kritiikkiä. Meidän aikamme kriittisillä äänillä seurakunnissa voi olla aivan samanlainen motiivi.

Suominen nostaa hänen tärkeimmäksi motiiviksi kirjan kirjoittamisessa rakkauden lapsuuden uskoaan kohtaan, eikä rakkauden puutetta. Hän toteaa: ”This book is not the result of caring too little about the faith of my childhood, but sadly, of caring too much.”

Valitettavasti vanhoillislestadiolaisuudessa yksimielisyyttä ja "seurakuntaäidin" auktoriteettia pidetään usein niin pyhinä asioina, että kritiikkiä ei sallita silloinkaan, kun se olisi paikallaan. Tämä on näkynyt esimerkiksi lasten hyväksikäyttökohussa, missä viestinviejä toisensa jälkeen on ohitettu tai vaiennettu välillä hyvinkin häikäilemättömästi. Silloinkin kun virheet on lopulta myönnetty, asian esiin tuoneita ihmisiä ei ole kiitetty, vaan he ovat usein jääneet ikuisesti epäilyttäviksi.

Suominen jatkaa motiiveistaan lainaten Lutherin perusteluja teesien kirjoittamiselle: "Rakkaudesta totuuteen ja halusta tuoda se julki." Hän ihmettelee miksi hänen vanhoillislestadiolainen kirkkonsa (USA:ssa vanhoillislestadiolaisuus on oma kirkkonsa) haluaa ohittaa tai vaientaa totuuden, jos se väittää olevansa "totuuden patsas ja perustus".

Suominen sanoo kirjansa olevan  tutkielma vanhoillislestadiolaisesta opista ja käytännöstä, sen historiallisesta ja raamatullisesta perustasta, ja tutkielman tekijän olevan kirkon elinikäinen ja levoton jäsen, joka yhä uskoo Jumalaan (Jumalaan, joka loi maailman alkuräjähdyksessä, ja joka on selitys sille että ei minkään sijaan on olemassa jotain).

Hän pahoittelee, että huolimatta siitä, että hän rakastaa lapsuuden uskoaan ja monia läheisiään, jotka yhä siihen kuuluvat, hän ei voi enää suostua vaatimuksiin vaieta näkemyksistään, vaikka tietää sen tekevän kipeää monille läheisilleen.

Hän sanoo, ettei voi mitään sille totuudelle, että monet vanhoillislestadiolaisuuden ja Raamatunkin väittämistä ovat hirvittäviä.

Totuuden kohtaaminen on hänen mukaansa silti välttämätöntä. Hän viittaa aiemmin mainittuun häntä nuhdelleeseen puhujaan, joka ei uskonsa menettämisen pelossa uskaltanut lukea Suomisen alustavaa versiota kirjasta, ja kysyy onko tällainen totuuden pelko uskoa mihinkään muuhun kuin ympärillä oleviin ihmisiin, jotka toistavat vanhoja mantroja. Ohittamalla uskoonsa liittyvät faktat he tekevät koko uskosta opillisen kuplan, joka heittelehtii holtittomasti ilmassa ja uhkaa rikkoutua piennimmästäkään kosketuksesta totuuden kanssa.

Vieraantuminen

Jo ennen tuoha nuhteluiltaa Suominen oli tuntenut olevansa vieraantumassa LLC:n uskonystävistään.

Vaikka hän edelleen kuului kirkkoon, hän ymmärsi nyt mitä Price tarkoitti sanoessaan "Kun he näkevät, että joku joka on kerran ollut juuri heidän tilanteessaan, lähtee (kirkosta), se on hirvittävä uhka heidän uskolleen."

Hänen epäilyksensä, hankalat kysymykset ja uskon perusteiden tinkimätön tutkiminen eivät sopineet vanhoillislestadiolaisuuden sosiaaliseen kehikkoon. Perheiden kyläillessä vanhoillislestadiolaisuudessa on tapana jutella "tiestä ja matkasta" eli uskonsisarten ja -veljien kuulumisista ja lestadiolaisuuden erikoisten elämäntapanormien vaikutuksesta arkielämään. Teologiset kyseenalaistavat pohdiskelut eivät sovi tähän malliin, ne rikkovat harmonian. Epäilyksethän ovat syntiä.

Toisinaan Suominen kuitenkin löysi jonkun sielunveljen, joka oli samaa mieltä, ja hän helpottui tajutessaan ettei ole yksin. Samalla hän kuitenkin tuli yhä epätoivoisemmaksi, sillä hän koki olevansa veneestä pois pudonnut matkustaja, eikä toisesta vedessä kamppailevasta kaverista varmasti olisi nostamaan häntä takaisin veneeseen. Ja hänellä oli kuitenkin yhä haave, että hän voisi elää lestadiolaisuudessa, mutta niin, että hän ei joutuisi tinkimään totuudesta.

Suominen epäilee, että myös hänen oma turhautumisensa vaikutti sosiaalisiin suhteisiin uskonystävien kanssa. Häntä vaivasi se, että häntä vaivaavat asiat eivät vaivanneet muita.

Syksyn 2010 kokousta seuranneen vuoden aikana Suominen väsyi uimaan vastavirtaan. Hän ei jaksanut enää tuhlata energiaansa yksipuolisiin yrityksiin saada sosiaalista kontaktia. Uskonystävien puolelta vastaus oli täydellinen hiljaisuus.

Hän ei tiennyt mitä hiljaisuus tarkoitti. Oliko heillä kiire? Halusivatko he antaa Suomisen selvittää itse sotkunsa? Olivatko he vihaisia, loukkaantuneita vai eikö heitä vain kiinnostanut?

Eniten Suomista häiritsi kuitenkin, että tähän sosiaaliseen tyhjiöön joutui myös hänen perheensä; kukaan ei ottanut enää yhteyttä hänen vaimoonsa ja lapsiinsa, joista kukaan ei ollut ilmaissut mitään epäilyksiä tai kyseenalaistuksia. Ennen pitkää tämä uskonystävien etäisyyden ottaminen johti siihen, että myös Suomiset menettivät kiinnostuksensa vanhoillislestadiolaisen yhteisön sosiaalisiin ympyröihin, ja antoivat etäisyyden kasvaa.

Suominen huomasi kuinka ehdollista vanhoillislestadiolainen uskonystävien rakkaus ja ystävyys  oli. Eri tavalla ajatteleva oli kuin spitaalinen, jota tuli karttaa. Näköjään myös hänen perhettään.

Kirjailija piinapenkissä

Kesällä 2010 Suominen oli saanut tutkimuksissaan kasaan 200 sivua tekstiä, joka koostui eri lähteistä otetuista lainauksisa ja hänen niihin tekemistään kommenteista.

Hän esitteli tuotoksensa muutamalle tarkasti valikoidulle ystävälleen LLC:ssä (Amerikan SRK) ja SRK:ssa. Hänen keskustelukumppaninsa eivät kuitenkaan juurikaan keskittyneet siihen, mitä hän kirjoitti vaan siihen miksi hän kirjoitti mitä kirjoitti.

Suominen viittaa Winellin tutkimukseen, jonka mukaan "yrittäessäsi saada selkoa omista epäilyksistäsi ja peloistasi, on luonnollista että yrität kääntyä kirkon johtajien puoleen, vain huomataksesi, että he eivät halua kuunnella sinua; se nimittäin saa heidän omat pelkonsa heräämään".

Lopulta Suominen sai kutsun tulla kymmenen LLC:n puhujan kuultavaksi. Siellä sama meno jatkui. Tutkinnan kohteena ei ollut niinkään kirja vaan sen kirjoittaja, jolta muun muassa tivattiin: "oletko sinä uskomassa?" Puhujien mielestä kirjan kirjoittaminen oli merkki kirjoittajan epäilyksistä, ja materiaali tulisi pitää visusti piilossa. Se ei ollut "ollenkaan sopivaa luettavaa kristityille", mutta yhtä vaarallisena pidettiin sen joutumista "vääriin käsiin", sillä joku voisi saada siitä käsityksen, että "Jumalan valtakunnassa on mielipide-eroja".

Yksi konklaavin jäsen kertoi Suomiselle, ettei aio lukea hänen kirjaansa, koska hän ei voisi lukea sitä menettämättä uskoaan. Silloin Suominen ei tiennyt olisiko hän taputtanut herran rehellisyydelle vai nauranut väitetyn uskon onttoudelle.

Joka tapauksessa kahden tunnin väittelyn jälkeen Suomisen puhuttelijat oliva yhtä mieltä siitä, että kirja on tuhottava. 

Suominen meni kotiinsa, jossa kahden vuoden epäilykset, pelko ja turhautuminen - jotka kärjistyivät hänen vaientamiseen kirkon toimesta, joka oli kiinnostuneempi nuhtelemaan kuin kohtaamaan totuuden - viimein purkautuivat. Hän vaipui vaimonsa syliin ja purskahti itkuun.

Muutaman päivän kuluttua hän soitti tohtori Pricelle ja kertoi tutkineensa kallisarvoista helmeään tarkkaan, ja tulleensa siihen tulokseen, että kyseessä onkin vain halpa jäljitelmä.

Price neuvoi Suomista välttämään liian nopeaa toimintaa, ja kysyi kaipaako tämä vielä seuroissa saarnattavaa synninpäästöä. Suominen sanoi kaipaavansa sitä, ja Price neuvoi, että hänen kannattaa siinä tapauksessa yhä mennä hakemaan sitä seuroista.

Suominen jatkoi seuroissa käyntiään kuullakseen synninpäästön saarnan, vaikka joutuikin samalla kuuntelemaan paljon myös saarnaa, jonka hän tiesi olevan valetta.

Kaikesta huolimatta Suominen ei voinut enää pyyhkiä mielestään tuon yhden illan muistoa, jolloin totuus oli paljastunut hänelle. Helmeen oli tullut särö, joka ei koskaan tulisi korjautumaan.

Eri tavalla ajatteleva uhkaa toisten omakohtaista uskoa

Kirjan luvun 1.2 alussa on mielenkiintoinen sitaatti:

"Ihmiset, jotka ovat epävarmoja omista uskonnollisista uskomuksistaan, saattavat tuntea tarvetta vaientaa eri mieltä olevat ja ahdistella heitä, sillä pelkkä heidän olemassaolonsa saa näissä ihmisissä aikaan epäilyksen tuskallisen tunteen." - Carol Tavris  ym. teoksessa Mistakes were made (but not by me)

Olen huomannut saman. Eriävien mielipiteiden kimppuun käydään hirvittävällä tarmolla, vaikka ei osata perustella lainkaan miksi ne olisivat väärin. Kun oma maailmankuva perustuu harhalle, se ei siedä pienintäkään kyseenalaistamista eikä epäilyksen siementä. Totuus uhkaa tuhota sen. Siksi totuudesta on pysyttävä kaukana.

Oman maailmankuvan kestävyyden tietää siitä, että sen kyseenalaistaminen ei pelota. Jos se pelottaa, kannattaa miettiä miksi.

Tutkimusmatka uskon perusteisiin

Ed Suominen oli aina ollut kiinnostunut Raamatusta ja kristinuskon historiasta. Olipa hän kerran opiskellut saksaakin voidakseen lukea Lutheria alkukielellä.

Nyt hänellä meni kuitenkin uusi vaihde päälle. Hän ei pelkästään lukenut Raamattua kannesta kanteen, vaan hän tutki sen läpikotaisin, lukien alaviitteet ja kaiken mahdollisen oheismateriaalinkin, yrittäen saada selville mitä kukin kirjoittaja todella tarkoitti kirjoituksillaan.

Hän luki ja kuunteli huikeita määriä materiaalia uskonnoista yleensä, kristinuskosta erityisesti ja lestadiolaisuudesta sen kaikkine haaroineen. Hän tutki Lutherin opetuksia, samoin aiempien kristinuskon oppi-isien kirjoituksia, luki kaiken materiaalin mitä vanhoillislestadiolaisuudesta vain englanniksi suinkin oli olemassa, keskusteli monien lestadiolaisuuden historian tutkijoiden kanssa, kuunteli vanhoja ja uusia saarnoja, luki kaikki liikkeen englanninkieliset julkaisut, jotka vain käsiinsä sai.

Tieto lisäsi tuskaa, joka alkoi tulla sietämättömäksi, varsinkin kun vastaukset uskonystäviltä olivat ympäripyöreitä. Kun hän sitten mapitti lukemattomia löytämiään opinkohtia, jotka yhdessä muodostavat yksinkertaiseksi lapsenomaiseksi uskoksi nimitetyn kokonaisuuden, vahvistui hänen epäilyksensä siitä, että tämä vanhoillislestadiolainen usko ei olekaan ihan niin yksinkertainen kuin minä se halutaan esittää.

Kun uskonystävistä ei ollut oikein keskustelukumppaniksi tälle uskoon perinpohjaisesti perehtyvälle helmen tutkijalle, hän päätyi vaihtamaan ajatuksia uskonnontutkija tohtori Robert Pricen kanssa. Suomisen esitellessä havaintojaan Pricelle, Price lateli madonluvut ja sanoi Suomiselle, että hän on selvästi jumiutunut sisäänpäinkääntyneeseen aivokuolleeseen lahkoon, jonka keskenään ristiriitaiset opetukset kumoavat toinen toisensa, ja se tuottaa Suomiselle selvästi suurta kärsimystä. Tutkija huomautti myös, että fundamentalismin huonoihin puoliin kuuluu, että se hajottaa ajattelevien jäsentensä omattunnot, kun he joutuvat tukahduttamaan totuuden monesta asiasta, joista he ovat hämärästi tietoisia.

Suominen ei alistunut tähän, vaan hän kertoi tutkijalle, että hän ei todellakaan halua lähteä tästä joukosta, hän ainoastaan haluaa löytää jonkin keinon millä paketti pysyy kasassa.

Price hyväksyi Suomisen tavoitteet, ja matka jatkui.

Yksi Pricen esiinnostama ristiriitaisuus opetuksessa oli se, kuinka liike luterilaiseen tapaan korostaa pelastumisen tulevan yksin uskosta mutta lisää siihen silti vaatimuksen synninpäästöstä, jonka saa vain tämän liikkeen kautta. Toinen blogisti on koonnut vanhoillislestadiolaiseen uskoon liittyviä ristiriitaisuuksia tänne http://ohosiioni.blogspot.com/2013/07/usko-ei-aukea-jarjelle.html

Alkusysäys tutkimusmatkalle

Ed Suomisen, kuten varmasti kaikkien vanhoillislestadiolaisten mielessä, on aina ollut joitakin uskoon liittyviä asioita, jotka ovat tuntuneet ristiriitaisilta. Ne ovat niitä paljon puhuttuja epäilyksiä, jotka seuroissa syntien ohella saarnataan katuvalle seurakansalle anteeksi. Siitä huolimatta ne eivät lakanneet vaivaamasta Suomista.

Ristiriitaisuuksien hyväksyminen oli hänelle vaikeaa. Se on luonnollista. Me vanhoillislestadiolaiset kun saatamme, aivan kuten kaikki muutkin ajattelevat ihmiset, olla hyvin peräänantamattomia huomatessamme ristiriitaisuuksia opiskellessamme, tutkiessamme ja työtä tehdessämme. Ja tämä on siviilielämässä hyvä juttu. Rauhanyhdistyksellä vaadittava lapsenkaltainen usko kun ei kanna seurasalin ulkopuolella kovin pitkälle. Mutta uskon asioissa usein osaamme ottaa järjen vangiksi ja hyväksyä pienemmät ja vähän suuremmatkin ristiriitaisuudet, tai ainakin työntää ne taka-alalle.

Epäilysten ja turhautumisten keskellä Suominen oli kuitenkin enimmäkseen aivan keskeltä uskomassa, kulki seuroissa, noudatti seurakuntaäidin armoneuvoja, ja pyysi syntejä ja niitä epäilyksiäkin anteeksi. Perhekin kasvoi 13-päiseksi.

Aikanaan epäilykset kuitenkin puhkesivat täyteen kukkaan, kun hän havaitsi työn parissa tekemässän kokeessa, että evoluutiossa ehkä sittenkin on perää. Tämä oli mullistava ja vähän pelottavakin löytö, sillä Amerikassa vanhoillislestadiolaisuudessa evoluutio saarnataan nykyäänkin harhaopiksi paljon useammin kuin suomalaisissa seurapuheissa.

Kirjassa Suominen kuvaa, kuinka hän alkoi tutkia tarkemmin evoluutiota. Hän kertoo, kuinka luonnontieteen kirjojen selailu kirjakaupassa tuntui synniltä, melkein kuin olisi selaillut pornolehtiä. Mitä enemmän hän aihetta penkoi, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että evoluutio oli totta, luomiskertomus ei. Hän ei ollutkaan Aatamin ja Eevan jälkeläinen kuten seuroissa väitettiin, vaan syntynyt evoluution tuloksena. Hän oli hämmentynyt: jos tämä kerran on valetta, niin mikä sitten on totta? Perustuiko koko hänen uskonsa väärille uskomuksille?

Omia pohdintoja armoneuvoista

Minulla heräsi ajatuksia tuosta kirjan kuvailemasta filippiiniläisestä uskonlahkosta, ja sen elämäntapaohjeista, jotka kirjan kuvauksen perusteella ovat samantapaisia kuin vanhoillislestadiolaisuuden elämäntapaohjeet.

Vanhoillislestadiolaisuuden elämäntapaohjeista monet ovat sellaisia, ettei niille voi hakea perusteita Raamatusta. En ole löytänyt Raamatusta perusteita sen kummemmin korvakoruttomuudelle, televisiottomuudelle kuin jääkiekko-ottelussa käymättömyydellekään. Eikä niitä perusteita ole osannut minulle kukaan muukaan näyttää. Näitä elämäntapaohjeita perustellaan useimmiten sillä, että ne ovat seurakunnan armoneuvoja, joille uskovainen haluaa olla kuuliainen (mikä tarkoittaa selkokielellä sitä, että jos et ole kuuliainen niille, et ole uskovainen ja joudut helvettiin).

Samalla vanhoillislestadiolaiset usein ihmettelevät, joskus jopa naureskelevat, kuinka jossain uskonliikkeissä ei ole sallittua käyttää solmiota, polttaa tupakkaa, viettää syntymäpäiviä, tai syödä verilättyjä. Kuitenkin nämä muiden lahkojen säännöt ovat aivan yhtä perusteltuja kuin vanhoillislestadiolaisuuden armoneuvot: ne ovat seurakunnan neuvoja, joille uskovainen haluaa olla kuuliainen. (Verilättysääntö on jopa perustellumpi kuin monet vanhoillislestadiolaisuuden säännöt, sillä veren syöminen sentään kielletään Vanhassa Testamentissa selväsanaisesti, jääkiekko-otteluita ja korvakoruja ei)

Miksi ei siis olisi niin, että jokaisen uskonlahkon ja herätysliikkeen jäsenet ovat yhtä hurskaita? Ovathan kaikki kuuliaisia oman seurakuntansa neuvoille. Ja kaikkien seurakuntien neuvot, olivatpa ulkoisesti keskenään kuinka erilaisia tahansa, perustuvat vain siihen että seurakunta on näin hyväksi nähnyt.

Toinen yleinen perustelu elämäntapanormeille on se, että uskovainen ei halua tehdä sellaista, joka pahentaa jotain toista (jos kuitenkin tekee, ei ole uskovainen, ja taas matkalla helvettiin). Siinäkin tapauksessa muiden liikkeiden ja lahkojen ohjeet ovat aivan yhtä hyviä tai huonoja kuin vanhoillislestadiolaisuuden ohjeet. On yhtä jumalallista olla käyttämättä kravattia kuin korvakoruja, jos sen käyttäminen aiheuttaa pahennusta jossain sisaressa tai veljessä.

Mikä siis loppujen lopuksi erottaa vanhoillislestadiolaisuuden kaikista muista uskonnollisista ryhmistä, joissa vanhoillislestadiolaisuuden mukaan on vain kuollutta uskoa?

Koettele omakin ajattelusi - älä vain muiden

Kuvailtuaan filippiiniläistä uskonlahkoa kirjailija heittää haasteen, joka kuuluu jokseenkin näin:

Tuntuuko sinusta naurettavalta ajatus, että sinä olisit helvetin oma, koska et kuulu johonkin pieneen lahkoon, joka on saanut alkunsa jonkin yksittäisen muinaisen henkilön yliluonnollisista kokemuksista kaukana Filippiinneillä, ja josta juuri kukaan tuon ryhmän lähialueiden ulkopuolella ei ole kuullutkaan? 

Ehkäpä. Jos virnistelet ajatukselle niin muista, että samalla tavalla muutkin suhtautuvat meidän vanhoillislestadiolaisuuteemme. Ja näitä filippiiniläisen lahkon jäseniä on kuitenkin noin 50-kertaisesti vanhoillislestadiolaisiin verrattuna, saman verran kuin suomalaisia yhteensä.

Siksi on ehkä aiheellista tarkastella omaa uskoa yhtä skeptisesti kuin tarkastelet kaikkia muitakin uskontoja. Kokeilepa!

Kristuksen kirkko

Kirja alkaa arvoituksella. Mikä ryhmä on kyseessä?

- Se pitää itseään ainoana todellisena Kristuksen kirkkona.

- Sen mielestä vain sen itsensä kautta voi saavuttaa pelastuksen ja syntien anteeksiantamuksen.

- Sen mielestä väite, että pelkkä usko Kristukseen riittää eikä tarvita seurakuntaa, on puppua. Kristusta ja seurakuntaa ei voi erottaa.

- Se sai alkunsa erään kauan sitten eläneen henkilön heräämisestä, joka ryhmän nykyistenkin jäsenten mielestä oli Pyhän Hengen aikaansaannosta. Herätys alkoi laajentua.

- Pian herätys levisi jo uudelle mantereelle, mutta siellä sen levinnäisyys on rajoittunut lähinnä ryhmän alkuperämaasta tulleiden siirtolaisten jälkeläisiin.

- internetissä on kritiikkiä, jonka mukaan ryhmän jäsenet eivät itse saa ominpäin tulkita Raamattua, eikä ryhmässä suvaita eri tavalla ajattelevia.

- Väärin ajattelevat heitetään pois ja heille kerrotaan heidän joutuvan helvettiin.

- Ryhmä normittaa tarkasti jäsentensä elämää, ja paheksuu juopottelua, huumeita, siveettömyyttä, huonoa kielenkäyttöä, esiintymistä tämän maailman mukaisesti, ammattiyhdistystoimintaa, ja avioitumista epäuskoisten eli ryhmään kuulumattomien kanssa.

Kyseessä ei ole vanhoillislestadiolaisuus, vaikka minäkin ensin niin luulin. Kyseessä on filippiiniläinen Iglesia ni Cristo; ryhmä joka uskoo, että kaikki, jotka ovat Kristuksen kirkon - joka se väittää itse olevansa - ulkopuolella, joutuvat kadotukseen. Myös vanhoillislestadiolaiset. 

Tuntuupa kovalta väitteeltä. Miksi minun pelastumiseni riippuisi heistä, ryhmästä josta en ole koskaan kuullutkaan (paitsi nyt kun avasin tämän kirjan)?

Matka alkaa

"Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon."

"Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen."

Vanhoillislestadiolaisuus rinnastaa itsensä usein Jumalan valtakuntaan. Ennen kuin luopuu kaikesta mitä omistaa saadakseen tämän kallisarvoisen helmen tai aarteen, on hyvä tutkia mitä todella on saamassa tilalle. 

Tällaisesta lähtökohdasta sai alkunsa amerikkalaisen vanhoillislestadiolaisen Edwin A. Suomisen tutkimusmatka uskonsa ytimeen. Siitä tutkimusmatkasta kertoo hänen kirjansa "An Examination of the Pearl", joka vapaasti suomennettuna on "Tutkielma helmestä". Kirjailija ei päästä itseään eikä lukijoitaan helpolla halutessaan löytää totuuden, olkoon se kuinka miellyttävä tai epämiellyttävä tahansa.

Samasta syystä minä, lapsuudestani saakka vanhoillislestadiolainen tavallinen suomalainen mies, aloin lukea tätä kirjaa. Matkan alussa ei koskaan tiedä mitä on edessä, mutta en pelkää, sillä mitä on totuus joka ei kestä kriittistä tarkastelua? Tai minkä arvoinen on maailmankuva joka menee rikki totuuden edessä?

Minäkin haluan olla etsimässä tuota peltoon kätkettyä aarretta, totuutta, mistä se ikinä löytyneekään. Kirjoitan tänne paitsi kirjan ajatuksia niin myös omia ajatuksia, joita kirjan lukeminen minussa herättää. Toivottavasti löydätte niistä jotain kultajyviä.

Itse kirja on ilmaiseksi luettavissa osoitteessa examinationofthepearl.org