Ristiriitaisuuksien hyväksyminen oli hänelle vaikeaa. Se on luonnollista. Me vanhoillislestadiolaiset kun saatamme, aivan kuten kaikki muutkin ajattelevat ihmiset, olla hyvin peräänantamattomia huomatessamme ristiriitaisuuksia opiskellessamme, tutkiessamme ja työtä tehdessämme. Ja tämä on siviilielämässä hyvä juttu. Rauhanyhdistyksellä vaadittava lapsenkaltainen usko kun ei kanna seurasalin ulkopuolella kovin pitkälle. Mutta uskon asioissa usein osaamme ottaa järjen vangiksi ja hyväksyä pienemmät ja vähän suuremmatkin ristiriitaisuudet, tai ainakin työntää ne taka-alalle.
Epäilysten ja turhautumisten keskellä Suominen oli kuitenkin enimmäkseen aivan keskeltä uskomassa, kulki seuroissa, noudatti seurakuntaäidin armoneuvoja, ja pyysi syntejä ja niitä epäilyksiäkin anteeksi. Perhekin kasvoi 13-päiseksi.
Aikanaan epäilykset kuitenkin puhkesivat täyteen kukkaan, kun hän havaitsi työn parissa tekemässän kokeessa, että evoluutiossa ehkä sittenkin on perää. Tämä oli mullistava ja vähän pelottavakin löytö, sillä Amerikassa vanhoillislestadiolaisuudessa evoluutio saarnataan nykyäänkin harhaopiksi paljon useammin kuin suomalaisissa seurapuheissa.
Kirjassa Suominen kuvaa, kuinka hän alkoi tutkia tarkemmin evoluutiota. Hän kertoo, kuinka luonnontieteen kirjojen selailu kirjakaupassa tuntui synniltä, melkein kuin olisi selaillut pornolehtiä. Mitä enemmän hän aihetta penkoi, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että evoluutio oli totta, luomiskertomus ei. Hän ei ollutkaan Aatamin ja Eevan jälkeläinen kuten seuroissa väitettiin, vaan syntynyt evoluution tuloksena. Hän oli hämmentynyt: jos tämä kerran on valetta, niin mikä sitten on totta? Perustuiko koko hänen uskonsa väärille uskomuksille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti