Tekstikiusauksia

Kirjan luku sananpalvelijoista, kuten saarnaajia usein kutsutaan, avaa mielenkiintoisia näkökulmia herätysliikkeen tuttuihin piirteisiin.

Luvussa kuvataan suorilla lainauksilla sitä kuinka ainakin ennen ihanteena pidettiin sitä, että puhuja ei valmistellut puhettaan etukäteen. Tämä katsottiin merkiksi siitä, että puhe on Pyhän Hengen ilmoitusta eikä ihmistyö. (Tämä tulkinta on toki ainakin Suomessa jo kuihtunut pois). Harmi vain, että tämä sama puheiden valmistelemattomuus on leimallista myös monissa sellaisissa uskonnollisissa liikkeissä, joissa ei vanhoillislestadiolaisuuden mukaan pitäisi olla Pyhää Henkeä; niin muissa lestadiolaisuuden haaroissa kuin esimerkiksi amisheillakin.

Toinen kirjan esiin nostama piirre, puhujien haluttomuus tehtäväänsä, on totta tänäkin päivänä. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei perinteisesti katsota hyvällä sitä, joka näyttää pyrkivän puhujaksi. Toisaalta harva puhujaksi pyrkiikään. Monille puhujaksi nimittäminen on painajainen. Vaatiihan se paljon puhujalta itseltään, ja myös hänen perheeltään. Puheiden valmistelu ja puhujamatkat vievät aikaa. Haluttomuutta puhujaksi aiheuttaa varmasti myös se että rivilestadiolaiset tuntevat tyypillisesti aika huonosti Raamattua, eivätkä koe olevansa opin asiantuntijoita. Luonnollisesti silloin on hieman hankalaa joutua saarnaamaan, opettamaan tuota oppia johon on juurtunut mutta jota ei oikein osaa jäsentää.

Puhujaksi nimittämisen jälkeenkin haluttomuus säilyy. Useammin kuin kerran puhujat liikuttuneena pyytävät saarnassaan seurakunnalta epäilyksiään ja huonouttaan joita kertovat tunteneensa saarnaa valmistellessaan. He jopa käyttävät tälle ilmiölle omaa sanaa: tekstikiusaukset.

Minä olen miettinyt viime aikoina miettinyt onko tämä vastahakoisten puhujien suosiminen yhteisön tapa säilyttää opetus entisellään ja vaientaa kritiikki. Jos puhuja tuntee itsensä epävarmaksi ja huonoksi, hän tuskin alkaa sooloilla, kritisoida vakiintuneita käytäntöjä ja opetuksia tai hiihdellä omia latujaan. Ohut teologinen pohja ajaa puhujan turvautumaan yhteisön opetukseen ja liikkeen oppia tukeviin raamatunkohtiin. Tuore puhuja varmasti myös pelkää ettei osaa puhua oikein. Silloin on parasta puhua vain siten kuten on kuullut muidenkin puhuvan. Ei tule kiusausta pohtia, että onkohan kaikki niin kuin opetetaan.

Valitettavasti pyhäkoulussa teologisen koulutuksen saaneet tai Tex Willerin äärestä seurakansan eteen saarnaamaan nostetut maallikkosaarnaajat ovat usein juuri niitä jotka pohtimisen sijaan pyrkivät vain yksisilmäisesti todistelemaan että me olemme oikeassa, sivuuttamalla ykskantaan kaikki tähän maailmankuvaan sopimattomat raamatunkohdat.